Eino Leinon runot suruun – Kauneimmat muistovärssyt ja sururunot

kaikk` on niin hellää ja hyvää.

Niin kaunis on maa, kun on syksy ja syksyn on ilta ja kuu kumottaa ylähällä, niin kalvakan kilta.

Niin kaunis on maa, niin kaunis on maa, mut kauniimpi kaunis on taivas. Niin kaunis on yö, niin kaunis on yö, mut kauniimpi kaunis on aamu.

Soi vienosti murheeni soitto kuin tuonen tumma virta. Sen alla on kaihoni koitto, sen alla on suruni pirta.

Miks itken ja muistan ja laulan ja murheeni soittoa soitan? Miks laulan ma lauluni taulan ja vaeltajan vaivoja voitan?

Hymyile, niin päivä hymyilee, itke, niin itket yksin. Maa tämä vanhan murheensa kantaa – vaan auringon kultaa se antaa.

Oi, jospa kerran, kerran voisin ma unhottaa! Sen kaiken, minkä muistaa täytyy, sen kaiken, mikä tuskan täyttää – oi, jospa kerran, kerran voisin ma unhottaa!

On niin hiljaista, hiljaista, ei lehti lehahtaa. Ja lumi peittää valkoiseen maan tumman, raskaan unelmaan. On niin hiljaista, hiljaista, kuin toinen maailma.

Yksin hiihdän, yksin hiihdän halki suuren, valkeisen maan. Taakse hämärtävi ilta, eessä siintääpi aamu.

Yksin hiihdän, yksin kulien, polku häipyvi, häipyvi tie. Mutta jossakin, jossakin siellä lämmin tuikkavi lie.

Tulin tänne, en tiedä mistä, menen pois, en tiedä minne. Ihmettelen, että niin iloisna olen täällä näiden kahden välillä.

Ajan aallot ne vyöryvi, vyöryvi ylös rannoille ihmisten. Ajan aallot ne huuhtovi, huuhtovi pois ne jalanjäljet hiekkaan jää.

Mut jotakin jää, jotakin jää, mitä aallot ei huuhtoa voi: se rakkaus, jonka sydän soi.

Nuku, nuku, nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki. Tuuli tuutii, puu se laulaa, lehdet soittaa kehtolaulaa.

Nuku, nuku, nurmilintu, ilta saapuu, päivä vaipuu. Tähdet syttyvät kuin kynttilät sinun untes suojaksi.

Ja vaikka on pimeä maa, niin tähtiä täynnä on taivas. Ja vaikka on surua saa, niin jossain on onni ja vaivas.

Ja valo se voittaa yön, ja päivä se pimeän peittää. Niin toivo se nousevi työn ja uskon ja rakkauden teittää.

Eikä mun haudallani saa haastaa, että ma koskaan töitäni kaduin. Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse - lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri: edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Helppo on maata päivätyön tehneen,

rauha on palkka, raatajan parhain.

Hiljaa hiljaa yksitellen helmet kirkkaat kihooavat, sulaten polttavaa povea lauhdutellen, lohdutellen.

Ikävöi ihminen taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen.

Kaikki on kaunista minulle tämän ilman kannen alla: ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen: kaikell' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvenä piristä. Kohtalo itsensä etsijän on syöksyä, kuihtua aurinkohon.

Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole, syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön - sitten tulkohon tumma yö!

kaatuvi kukka, puu. Nukkuos jälkeen

päivätyön pitkän, nukkuos, lämmin on helma Suomen.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus? Mitä tietävi rauha mun sydämessäin, tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat ja metsässä puhuvat puut. Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou'ot muut.

Levoton on virta ja vierivä laine,

meri yksin ja meri ihanainen.

Nuku virta helmassa meren.

Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk’ katoaa - kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää.

Nukkuos alla kukkaisen kunnahan, nukkuos niin kuin helmassa äidin armaan. Helppo on maata päivätyön tehneen. Rauha on palkka raatajan parhain.

Oi, vielä mä kerran sen virren sun kanssasi laulelen, kun siivin puhtahin tullen saan luoksesi taivaaseen.

On elon aika lyhyt kullakin, siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

Pois aurinko painui, lankesi ilta jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se Ijäks’ sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän.

Tule tuuli, tuui purtta vieös

veikkosi venettä! Anna juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen

saarelle sanattomalle, niemelle nimettömälle!

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.

Onnellinen on se,

ken laaksohon ehti.

Nuku lehti helmassa laakson.

Hiljaa sa kätesi ojensit, otit pois sen vieläkin hiljempaa, ylt’ympäri puut ne helisi ja kuurassa kimmelsi luminen maa; ma kuulin askelet eroovat, näin varren vienon, mi vieri pois, ja yksin yössä ma seisoin, – oli kuin jotakin kaunista kadonnut ois.

Hakusanat: Eino Leino muistovärssy, eino leinon runoja kuolemasta, eino leino kuolema runo, eino leino kauneimpia muistolauseita, muistolauseita adressiin, muistovärssyt, hautajaisvärssyt, runoja hautajaisiin, Eino Leinon runo kukkavihkoon, birgitmummu suruvärssyt, Eino Leino suruvärssyt, Eino Leinon muistovärssy, värssy seppelenauhaan, muistosanat kukkavihkoon Eino Leino, kuolema runo Eino Leino