Muistovärssy isälle – koskettavat muistosäkeet isän ja papan muistolle

Kiitos, isä, kaikesta. Lepää rauhassa.

Työsi on tehty, matkasi päättynyt, muistosi jää.

Rakas isä, kiitos elämästä, jonka meille annoit.

Lepää nyt, isä. Kätesi saavat levätä.

Hiljaa lähdit, hiljaa kaipaamme. Kiitos, isä.

Olit turvamme ja tukemme. Kiitos, rakas isä.

Muistosi lämmittää vielä pitkään sen jälkeen, kun valo on sammunut.

Kaipauksella ja kiitollisuudella rakasta isäämme muistaen.

Nuo kädet, jotka kantoivat, nyt ristissä jo lepäävät. Ne meille paljon antoivat, ja muistoina ne meihin jäävät.

Polkusi päättyi hiljalleen, sä lähdit kotiin rauhaisaan. Sun jälkes jäivät sydämeen, ne meitä aina johdattaa.

Sä teit työsi uskollisesti, et koskaan kiitosta pyytänyt. Nyt lepää, isä, levollisesti, on työpäiväsi päättynyt.

Kun tuuli puissa humisee, mä kuulen äänes uudestaan. Se lohduttaa ja muistuttaa: et lähtenyt sä kokonaan.

Ilta saapui, päivä hämärtyi, ja isä matkaan lähti hiljaa. Vaan rakkaus, jonka meille jätti, on kuin pelto, joka kasvaa viljaa.

Nyt vene rantaan saapuu, on airot nostettu. Sä, isä, kotiin pääsit, on matka kuljettu.

Olit vahva ja lempeä, kallio ja syli yhtä aikaa. Nyt kaipaus on syvä, mutta rakkautesi on syvempi.

Sun sylissäs lapsena nukahdin, sä peittelit ja valvoit yön. Nyt sinä, isä, nukahdit, ja sait sä levon jälkeen työn.

Pääsit, isä, kotiin taivaan, pois kivusta ja vaivasta. Taivaan Isä otti luokseen ja antoi levon armostaan.

Nyt lepäät, isä, Herran huomassa, on matkasi maan päällä päättynyt. Me kiitämme sinusta ja kaikesta, mitä elämäsi meille antoi.

Rauha sinulle, rakas isä. Saat levätä Jumalan kädessä.

Isä meni kotiin, jonne kerran mekin pääsemme. Siihen asti kannamme häntä sydämessämme ja rukouksissamme.

Sinä opetit meidät iltaisin ristimään kätemme. Nyt ristimme ne sinun puolestasi ja kiitämme Jumalaa sinusta.

Pois pimeästä, valon maahan, käy isän viimeinen matka. Siellä ei ole surua eikä kipua, vain rauha, joka ei pääty.

Isä, toivon, että kuulet tämän: pärjään, koska opetit minut pärjäämään. Mutta kaipaan sinua joka päivä.

Opetit minut korjaamaan rikki menneen ja jatkamaan, vaikka väsyttää. Niin teen nytkin, isä. Silti toivoisin, että voisin vielä kerran kysyä sinulta neuvoa.

Iltaisin katson taivaalle ja etsin kirkkainta tähteä. Kuvittelen, että se olet sinä, joka yhä vahdit meitä.

Haluaisin kertoa sinulle niin paljon: lapsista, töistä ja arjesta. Kerron ne nyt hiljaa ajatuksissani ja tiedän, että kuuntelet.

Kerron, että lapsenlapsesi nauraa kuin sinä ja että vanha työkalupakkisi on yhä käytössä. Kerron, että pärjäämme. Ja että sinua kaivataan joka päivä.

Ikävä ei katoa, se vain muuttaa muotoaan. Nyt se on kiitollisuutta siitä, että sain sinut isäkseni.

Joskus otan puhelimen käteen soittaakseni sinulle. Sitten muistan. Isä, kaipaan ääntäsi.

Kun ensimmäinen lumi sataa, muistan, miten teit meille liukumäen. Isä, jokainen talvi tuo sinut takaisin hetkeksi.

Silloin kuulen naurusi pihalta ja näen sinut lapio kädessä posket pakkasesta punaisina. Kiitos, isä, niistä talvista.

Isä, tänään korjasin hanan niin kuin sinä opetit. Se ei vuotanut enää. Olisit ollut ylpeä.

Kun auto pitää outoa ääntä, kysyisin sinulta. Kun teen tärkeän päätöksen, kysyisin sinulta. Isä, kaipaan neuvojasi.

Pappa, sinun sylissäsi maailma oli hyvä paikka. Kiitos tarinoista, kalaretkistä ja lämpimistä käsistä.

Ukki lähti, mutta jätti meille naurun, neuvot ja muistot. Ne kantavat meitä vielä pitkään.

Olit isä ja isoisä, kahden sukupolven turva. Lepää rauhassa, rakas isä ja pappa.

Vaarin penkki pihalla on nyt tyhjä. Mutta jokainen, joka siihen istuu, tuntee vielä lämmön.

Pappa, kiitos, että opetit meidät kalastamaan, pelaamaan korttia ja nauramaan itsellemme. Me muistamme.

Miksi kaikk’ on hiljaa, hiljaa vainen, hiljaa kodin koivut huminoi, miks ei kotipääskyt karkeloi, miks ei leiki kotilahden laine?

Miksi hiljaa väki työhön kulki, miksi siskot, veikot kyynelöi? – Kuolo talosta jo taaton löi, äsken äiti isän silmät sulki.

Me soudettihin kerran venehellä isäni kanssa rantaa kaartavaa, keväisen touon tuoksut tuntui vaan ja kielo kukki rannan liepehellä.

Nyt virkki mulle silloin taatto hellä: »Oi, kaikkea en ehdi toimimaan, mit’ tehdä pitänyt mun oisikaan; – jo talven hallat alkaa lähennellä.»

Näin lupasin ma taatolleni varmaan, ett’ täytän työnsä, kun hän kuolee pois, jo näki talvi haudan taaton harmaan.

Oi, kunpa munkin toimet näinkin ois ja jälki tukevaa kuin isän armaan, niin sulorauhan mulle hauta sois!

Tänä isänpäivänä en osta korttia, mutta sytytän kynttilän. Sen valossa kiitän sinua, isä, kaikesta, mitä annoit.

Kerron kynttilälle sen, minkä olisin halunnut sanoa sinulle: olit hyvä isä. Ja ikävä on suuri.

Kynttilä palaa haudallasi marraskuun pimeässä. Se kertoo, että muistamme ja rakastamme yhä.

Hyvää isänpäivää, isä, sinne missä nyt olet. Täällä sinua muistetaan joka päivä, ei vain tänään.

Lapset kysyvät sinusta usein, ja kerromme heille tarinoita. Niin sinä elät yhä meidän pöydässämme ja puheissamme.

Isänpäivänä katson lapsiani ja näen heissä sinut. Et ole poissa, isä. Elät meissä edelleen.

Marraskuu on hämärä, mutta muistosi valaisee sen. Kiitos, isä, valosta, jonka jätit jälkeesi.