Muistovärssy – Koskettavat muistovärsyt

Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon kiittämättä. Elämä on kuin tuulen henkäys, liian lyhyt, liian kallis.

Kun maa saa sinut syliinsä ja taivas sielusi, jää meille muistojesi ikuinen valosi.

Hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ikävässä asuu rakkaus, joka ei koskaan sammuu.

Työsi on tehty, leposi ansaittu. Kiitos kaikesta – muistosi on ikuinen.

Sytytämme kynttilän sinun muistollesi. Sen valo ei sammu, niin kuin ei rakkautemme.

Aika kulkee, muistot jäävät, rakkaus kestää kaiken. Sinä olet sydämessä, josta ei ole paluuta.

Olet nyt tähti taivaalla, kirkkaampi kuin muut. Me katsomme ylös ja muistamme sinut.

Hiljaa lähdit, hiljaa jäimme, sanat jäivät sanomatta. Mutta sydän tietää kaiken, mitä huulet eivät ehtineet.

Pöydässä on tyhjä paikka, jota kukaan ei voi täyttää. Siinä istui ihminen, joka teki kodista kodin. Nyt hiljaisuus asuu siinä, mutta rakkaus ei ole lähtenyt.

Viimeinen kevät tuli liian aikaisin, kukat eivät ehtineet kukkia. Mutta sinun elämäsi puutarhassa kaikki oli jo kukassa – rakkaus, lämpö, hyvyys, ja niiden tuoksu jää meihin.

Muistan kätesi lämmön, äänesi tutun sävyn. Muistan hymysi, joka valoi valoa pimeimpäänkin päivään. Nuo muistot ovat aarre, jonka kannan sydämessäni viimeiseen hengenvetooni asti.

Emme saaneet sanoa hyvästi, aika vei sinut liian nopeasti. Mutta jokainen yhteinen hetki oli hyvästi ja kiitos, rakkaudentunnustus ja lupaus, että muistamme sinut aina.

Suru on kuin meri – välillä tyyni, välillä myrskyinen. Sen aalloissa keikkuu muistojen hauras vene. Mutta rakkaus on purje, joka kantaa meidät aina takaisin rantaan.

Joskus kuulen äänesi tuulen huminassa. Joskus näen hymysi auringon säteissä. Sinä olet kaikkialla ja kuitenkin niin kaukana. Ikävä on syvä kuin meri.

Kiitos, että sain kulkea kanssasi tämän matkan. Kiitos jokaisesta naurusta, jokaisesta kyyneleestä. Sinun elämäsi oli lahja, ja sen arvo kasvaa jokaisena päivänä ilman sinua.

Sydän ei ymmärrä lähtöä, se tuntee vain ikävän. Se etsii sinua aamuisin, kuuntelee askeleitasi illoin. Mutta hiljaisuudessa, muistojen valossa, löydän sinut yhä uudelleen.

Kuljit omaa polkuasi, rohkeasti, omalla tavallasi. Et pyytänyt lupaa elää, vaan elit täysillä. Sellainen ihminen jättää jäljen, jota aika ei pyyhi pois.

Naurusi kaikuu yhä näissä huoneissa. Se on kaunein musiikki, mitä kukaan meille soitti.

Et ollut maailman silmissä suuri, mutta meidän maailmassamme olit korvaamaton. Tavallinen ihminen, joka teki tavalliset asiat niin, ettei mikään ollut tavallista.

Kätesi osasivat kaiken: rakentaa, korjata, lohduttaa. Ne tarttuivat työhön aamuisin ja pitivät meitä iltaisin. Nyt ne lepäävät, mutta niiden työ elää jokaisessa meistä.

Sinä opetit meille, miten elämää eletään: rohkeasti, rehellisesti ja sydän edellä.

Et puhunut paljon, mutta tekosi puhuivat puolestasi. Hiljainen voima, luja turva, ankkuri, joka piti meidät turvassa myrskyjen keskellä.

Äidin kädet olivat lämpimät, ne pyyhkivät kyyneleet ja sitoivat haavat. Nyt ne kädet lepäävät, mutta niiden kosketus tuntuu yhä ihollani.

Äidin sydän on ääretön – sinne mahtuu jokainen lapsi, jokainen murhe, jokainen ilo. Vaikka sydän nyt on hiljentynyt, sen rakkaus sykkii meissä sukupolvesta toiseen.

Sinun luonasi oli aina koti, sinun sylissäsi turva. Kahvin tuoksu ja lämmin leipä, hiljainen laulu ikkunan takaa. Nyt koti on hiljentynyt, mutta sen lämpö asuu ikuisesti meissä.

Mummon sylissä maailma oli aina turvallinen. Sadut, laulut, pullat – kaikki tehtiin rakkaudella. Nyt satutuoli on tyhjä, mutta sadut elävät lastenlastemme huulilla.

Mummo, sinulta opimme kärsivällisyyden ja armon. Kätesi neuloivat, leipoivat ja lohduttivat. Jokaisessa pistossa, jokaisessa pullassa oli palanen rakkauttasi.

Isän hartiat kantoivat enemmän kuin yksikään meistä tiesi. Hiljaa, valittamatta, hän raivasi meille tien. Nyt tie jatkuu ilman häntä, mutta suunta on selvä – hän näytti sen meille.

Isä opetti meille, ettei elämässä saa luovuttaa. Että työ on kunniaksi ja rehellisyys on rikkaus. Hänen sanansa elävät meissä, hänen esimerkkinsä kantaa vielä pitkään.

Isä ei sanonut usein "minä rakastan sinua", mutta jokainen teko puhui: jokainen korjattu pyörä, jokainen iltasatu, jokainen hiljainen hetki rinnalla.

Isän kädet olivat karheat työn ja vuosien jäljiltä. Mutta lapselle ne olivat maailman pehmeimmät. Ne nostivat, kantoivat, pitivät turvassa. Niitä käsiä kaipaan eniten.

Pienenä astuin isän jalanjälkiin lumessa. Ne olivat niin suuret, etten uskonut täyttäväni niitä. Nyt ymmärrän: ei tarvinnutkaan täyttää, riitti kun seurasi perässä.