Muistovärssy – Kaunein muistovärssy äidille ja läheiselle

Pöydässä on tyhjä paikka, jota kukaan ei voi täyttää. Siinä istui ihminen, joka teki kodista kodin. Nyt hiljaisuus asuu siinä, mutta rakkaus ei ole lähtenyt.

Viimeinen kevät tuli liian aikaisin, kukat eivät ehtineet kukkia. Mutta sinun elämäsi puutarhassa kaikki oli jo kukassa – rakkaus, lämpö, hyvyys, ja niiden tuoksu jää meihin.

Muistan kätesi lämmön, äänesi tutun sävyn. Muistan hymysi, joka valoi valoa pimeimpäänkin päivään. Nuo muistot ovat aarre, jonka kannan sydämessäni viimeiseen hengenvetooni asti.

Emme saaneet sanoa hyvästi, aika vei sinut liian nopeasti. Mutta jokainen yhteinen hetki oli hyvästi ja kiitos, rakkaudentunnustus ja lupaus, että muistamme sinut aina.

Suru on kuin meri – välillä tyyni, välillä myrskyinen. Sen aalloissa keikkuu muistojen hauras vene. Mutta rakkaus on purje, joka kantaa meidät aina takaisin rantaan.

Joskus kuulen äänesi tuulen huminassa. Joskus näen hymysi auringon säteissä. Sinä olet kaikkialla ja kuitenkin niin kaukana. Ikävä on syvä kuin meri.

Kiitos, että sain kulkea kanssasi tämän matkan. Kiitos jokaisesta naurusta, jokaisesta kyyneleestä. Sinun elämäsi oli lahja, ja sen arvo kasvaa jokaisena päivänä ilman sinua.

Sydän ei ymmärrä lähtöä, se tuntee vain ikävän. Se etsii sinua aamuisin, kuuntelee askeleitasi illoin. Mutta hiljaisuudessa, muistojen valossa, löydän sinut yhä uudelleen.

Muistot virtaavat kuin joki, hiljaa, lakkaamatta. Ne kantavat mukanaan kaiken sen, mitä jaoimme: naurua ja kyyneleitä, hiljaisia iltoja ja aamuja täynnä toivoa.

Hiljaisuus on kaunista, kun se on täynnä muistoja. Sinun hiljaisuutesi puhuu meille yhä.

Rakkaus jättää jäljen, jota aika ei kuluta. Se piirtyy sydämeen kuin nimi kiveen. Sinun jälkesi on syvä, ja se näkyy meissä jokaisena päivänä.

Joskus tuuli tuo tervehdyksen niiltä, jotka ovat lähteneet. Se koskettaa poskea lempeästi ja kuiskaa: muista minut.

Sinä olit valo, joka syttyi jokaiseen huoneeseen. Nyt huoneet ovat hämärämpiä, mutta silmissämme heijastuu yhä se kirkkaus, jonka jätit meihin.

Aamu koittaa ilman sinua, ilta laskeutuu ilman sinua. Mutta sinun muistosi on kuin auringonnousu: se palaa joka aamu ja valaisee päivän.

On sanoja, joita sydän lausuu vielä ääneen, vaikka ne, joille ne kuuluvat, eivät ole enää täällä. Kiitos. Anteeksi. Rakastan. Ne kaikuvat ikuisesti.

Kuolema katkaisee monta sidettä, mutta ei sitä, joka on kudottu rakkaudesta ja muistoista. Se side kestää ajan yli.

Pöydässä on tyhjä paikka, jota kukaan ei voi täyttää. Siinä istui ihminen, joka teki kodista kodin. Nyt hiljaisuus asuu siinä, mutta rakkaus ei ole lähtenyt.

Viimeinen kevät tuli liian aikaisin, kukat eivät ehtineet kukkia. Mutta sinun elämäsi puutarhassa kaikki oli jo kukassa – rakkaus, lämpö, hyvyys, ja niiden tuoksu jää meihin.

Muistan kätesi lämmön, äänesi tutun sävyn. Muistan hymysi, joka valoi valoa pimeimpäänkin päivään. Nuo muistot ovat aarre, jonka kannan sydämessäni viimeiseen hengenvetooni asti.

Emme saaneet sanoa hyvästi, aika vei sinut liian nopeasti. Mutta jokainen yhteinen hetki oli hyvästi ja kiitos, rakkaudentunnustus ja lupaus, että muistamme sinut aina.

Suru on kuin meri – välillä tyyni, välillä myrskyinen. Sen aalloissa keikkuu muistojen hauras vene. Mutta rakkaus on purje, joka kantaa meidät aina takaisin rantaan.

Joskus kuulen äänesi tuulen huminassa. Joskus näen hymysi auringon säteissä. Sinä olet kaikkialla ja kuitenkin niin kaukana. Ikävä on syvä kuin meri.

Kiitos, että sain kulkea kanssasi tämän matkan. Kiitos jokaisesta naurusta, jokaisesta kyyneleestä. Sinun elämäsi oli lahja, ja sen arvo kasvaa jokaisena päivänä ilman sinua.

Sydän ei ymmärrä lähtöä, se tuntee vain ikävän. Se etsii sinua aamuisin, kuuntelee askeleitasi illoin. Mutta hiljaisuudessa, muistojen valossa, löydän sinut yhä uudelleen.

Sinä olit valo, joka syttyi jokaiseen huoneeseen. Nyt huoneet ovat hämärämpiä, mutta silmissämme heijastuu yhä se kirkkaus, jonka jätit meihin.

Aamu koittaa ilman sinua, ilta laskeutuu ilman sinua. Mutta sinun muistosi on kuin auringonnousu: se palaa joka aamu ja valaisee päivän.

Kuljit omaa polkuasi, rohkeasti, omalla tavallasi. Et pyytänyt lupaa elää, vaan elit täysillä. Sellainen ihminen jättää jäljen, jota aika ei pyyhi pois.

Naurusi kaikuu yhä näissä huoneissa. Se on kaunein musiikki, mitä kukaan meille soitti.

Et ollut maailman silmissä suuri, mutta meidän maailmassamme olit korvaamaton. Tavallinen ihminen, joka teki tavalliset asiat niin, ettei mikään ollut tavallista.

Kätesi osasivat kaiken: rakentaa, korjata, lohduttaa. Ne tarttuivat työhön aamuisin ja pitivät meitä iltaisin. Nyt ne lepäävät, mutta niiden työ elää jokaisessa meistä.

Sinä opetit meille, miten elämää eletään: rohkeasti, rehellisesti ja sydän edellä.

Et puhunut paljon, mutta tekosi puhuivat puolestasi. Hiljainen voima, luja turva, ankkuri, joka piti meidät turvassa myrskyjen keskellä.

Sinä nauraisit meille nyt, kun yritämme olla vakavia. Sinun tapasi oli nauraa silloinkin, kun muut itkivät. Ehkä se on paras perintö: opetus, että elämä on liian lyhyt ilman naurua.

Et kulkenut muiden viitoittamaa tietä. Sinulla oli oma polkusi, oma suuntasi, oma rytmisi. Maailma ei aina ymmärtänyt, mutta sinä ymmärsit maailmaa paremmin kuin arvasimme.

Et pitänyt juhlapuheista, et koristeista, et kynttilöistä. Mutta pidit meistä. Se on ainoa koriste, joka merkitsee.

Aamuruskosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa. Määränpäähän saapuessaan uneen rauhaisaan vaipua saa.

Ahkeran ihmisen muisto niin paljosta kertoa voi. Se kertoo kaikesta siitä, mi elämä aateloi. Siitä kertovat tuhannet tunnit, työn ääressä vierineet ja kevyet taikka raskaat ja vaienneet askeleet.

Anna rauha silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon. Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneen ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.

Ei hyvästijättö ole tää, et pois ole mennyt, vaikka emme sinua nää. Olet onnemme, tuskamme jakanut ain’ siksi sanomme kuten ennenkin vain: ”Hyvää matkaa!”

Ei kauniimmin täältä lähteä vois, kuin nukkua, nukkua hiljaa pois.

Ei kuulu askeleet rakkaimman, tupa tyhjänä tyhjyyttä huokaa. Tuli aikasi täältä lähteä pois, minä yksin tänne suremaan jäin.

Ei läheinen arvaa, ei silmä nää miten lähellä on määränpää. Joka päivä voi olla viimeinen, joka hyvästijättö viimeinen.

Ei lähtöäs todeksi uskoa vois, niin äkisti lähdit sä luotamme pois. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on, vain kaipaus suuri ja sammumaton.

Ei lähtöäs todeksi uskoa vois, sait äkkiä kutsun luotamme pois. Näin saapui suru ilmoittamatta, katkesi elämä odottamatta. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on. Ja kaipuu niin pohjaton.

Ei mahdu se asia sanoihin, ei lauseisiin, ei kyyneliin, miten paljon sä meille merkitset. On kuvasi piirtynyt sydämiin, sinä ansaitset parhaimmat kiitokset. Kaikki opetus elämästä mikä sinulta saatu on, on sisältö enemmästä se rakkaus pyyteetön. Siksi lausumme kiitoksen sulle kaikesta mitä annoit meille. Vain muistot ja rakkaus lohduttaa, olkoon leposi rauhaisaa.

Ei polulla armasta astujaa, vain kaipaus kodissa asustaa. Me muistamme jälkiä kättesi töiden kiittäen, siunaten, ikävöiden.

Ei suurempaa rakkautta, ei lujempaa ystävyyttä, ei lämpimämpää syliä – jäljelle jäi suunnaton kaipaus.

Ei syki enää sydän lämpöinen, on poissa rakas, läheinen. Kuvasi kultaisen suljemme, kätköihin sydämen.

Ei syvemmin suru voi koskettaa, käsi rakkaimman kädestä raukeaa. Syki ei sydän lämpöinen, on poissa rakas läheinen.

Ei yllättäin, äkkiä kuitenkin, hiljeni sydän rakkahin. Jäi vain tuska ja kaipuu sanaton, mut tiedämme sun hyvä olla on.

Elit ahkeran elämän, jätit muiston, kauniin, lämpimän.

Elo mainen kun iltaan raukes, oli tyyntä ja rauhaisaa niin. Joku portti vaan hiljaa aukes ja se iäksi suljettiin.

Elonpäivä iltaan kallistuu, sato kypsä maahan painautuu, taipuu täysinäinen tähkäpää, työ ja muistot jälkeen jää.

Elon päivä jo iltaan ehti, pois painui se verkalleen. Elon kirjan viimeinen lehti näin kääntyi hiljalleen.

Elos tuskat häipyy usvain taa, nuku iäisyyden unta rauhaisaa.

Emme nähneet kun silmäsi sulkeutui, emme hyvästiä sanoa saaneet. Ei täältä kauniimmin lähteä vois, kuin hiljaa nukkua pois.

Emme unohda muistoas, kaunista, hyvää. Viimeinen leposi olkoon rauhaisaa, syvää.

Et ole ikiunessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikoissa, olet valon välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti, olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella.

Et palannut niinkuin toivomme oli, et tullut luoksemme enää. Vaikka aika suruumme lohtua tois, ei tyhjyyttä koskaan se poistaa vois.

Hetkenä aamun hiljaisen tuli luoksesi rauha ikuinen. Ovat kätesi ahkerat rauenneet ja päättyneet arkiset askareet. On hiljaisuus ja suru sanaton mut’ tiedämme, sun hyvä olla on.

Hiljaa voimat uupui, lähdön hetki läheni. Väistyi vaiva, tuli rauha, uni, kaunis, ikuinen.

Hyvän, iloisen ihmisen muisto, miten mieltä se lämmittää. Miten aina sen soinnusta sieluun sävel pieni soimaan jää.

Hän äsken oli täällä. Istuimme vierekkäin ja kädet, silmät, hiukset nuo tutut siinä näin. Hän äsken oli täällä kuin aina ennenkin. Puhuimme niitä näitä. Niin häntä rakastin. Hän äsken oli täällä. Jäi varjo ikkunaan. Nyt kaikkialta etsin vain hänen kasvojaan.

Joka hetkestä menneestä kiittäen me muistamme sinua kaivaten.

Jäi vain kaipaus, sanaton suru.

Kauneimmat muistot jälkeesi jäivät, niillä on ikuinen sija sydämessäin. Ne eivät kuihdu, ne kukkivat vain ja säilyvät muistoissa ainiaan.

Kiitokseni kauneimmat, sanon rakkaani sulle.

Kohtalon kellot ei edeltä soi, sen eestä kukaan ei väistyä voi. Sinun paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, ja surumme suuri ja loppumaton.

Koskaan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Yhtäkkiä vain huomaa, se päättyi tähän. Kun sammui sydän läheisen, on aika surun hiljaisen.

Kun suru häipyy, tulevat muistot. Ja jokainen niistä koskee yksitellen.

Kun tulkita vois kaiken tarkoituksen. Me jäämme vaiti hiljaa nöyrtyen.

Kun yhdessä matkaan lähdettiin, oli nuoruuden kultainen aika. Vuodet vierivät yhdessä kuljettiin, me tyynet ja surut voitettiin. Sinä ensiksi saavutit määränpään, minä hetkeksi vielä tänne jään. Sinua kaivaten, matkasta kiittäen.

Kuvasi kultaisen suljemme kätköihin sydämen.

Kyynelten läpi loistavat onnellisten päivien muistot.

Lempeästi nukuit pois muistosi kaunis elää.

Loppui vaivat, tuli rauha, uni kaunis, ikuinen.

Luotamme olet poissa, mutta et sydämistämme.

Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalla sinut kantoi tuuli. Mutt’ sydämiimme läpi elämän jätit muistosi niin lämpimän.

Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat menneet, vaan olemme onnellisia, että ne ovat olleet.

Meri tyyntyy, varjot pitenee, rauhan ranta lähenee – vene hiljaa satamaan saapuu.

Me lähdemme tästä elämästä, emmekä kuitenkaan lähde. Me elämme edelleen kaikessa, mitä olemme tehneet. Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisemaan toisten tietä. Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat rakasteneet meitä.

Minne meri ja taivas kantaa, minne aalto ja tuuli käy. Siellä nouseva aurinko hohtaa ja lempeän rauhan antaa.

Muistoa ei voi haudata, sitä ei voi piilottaa tuhkaan eikkä maahan. Se elää linnun laulussa, kukan tuoksussa ja tuulen huminassa.

Murtuu elon siteet, kaikki häviää, muiston kauniit kiteet vain pysyviksi jää.

Mökin rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde järvelle verkoilleen. Tuli sulle nyt vuoro lähteä pois, juuri kun kevät kaunein ollut ois. Niin hiljaa kuiskaamme sulle, sua unhoita koskaan emme.

Niin katkee elämä odottamatta, niin saapuu murhe ilmoittamatta.

Niin tuntuu kuin päivä maillaan ois, kun Sinut vietiin meiltä pois.

Niin väsyneenä loppumatkan kuljit, uneen rauhaisaan sä silmät suljit. On hiljaisuus ja suru sanaton, mutt’ tiedämme – sun hyvä olla on.

Niin äkkiä päivä sammua voi, ei kohtalon kello edeltä soi. Sydän itkee kaipuuta, ikävää, muistojen helmet kimmeltää.

Niin äkkiä voi eron hetki tulla, hetkellä jota ei voi aavistaa. Jää muisto meille elämän, jää rakkaus, kiitollisuus.

Nuku huminaan metsien. Nuku tuoksuun ikuisen kesän.

Nuku hyvin, sydämissämme on asuntosi.

Nyt jo levätä saa kädet ahkerat, sydän uupunut lyömästä laannut. Mitä teki hän matkalla elämän, nyt sen kaiken on valmiiksi saanut. Kääntyy aurinko pois ja hiljalleen käy tummumaan saapuva ilta, enää meidät toisiimme yhdistää vain muistojemme kultainen silta.

Näkemiin, rakkaani maailman tuuliin Rakkaani näkemiin, lennäthän uniini. Hautaan sinut muistojen metsiin ja peitän tähtisumuihin. Kun sinä astut läpi vuosisatojen. Piirrän nimes vuorenhuippuihin ja kerron muuttolinnuille. Enkä viereltäni löydä sinua. Näkemiin rakkaani viimeiseen aamuun rakkaani näkemiin, hiljaisille niityille.

Olen kulkenut pitkän matkaa ja minua uuvuttaa, talvisen taivaan tuulet, minut mukaan ottakaa ja hellästi kantakaa sinne, missä väsynyt levätä saa.

Olet aina sydämissämme.

Olet lintujen laulu taivaalta, olet kuiskaus viljapellolta, olet henkäys rakkaasi poskella.

Oli kanssasi hyvä taivaltaa, kättäsi viimeiseen asti pusertaa. Me tiesimme lähtösi lähenevän, näimme voimasi vähenevän. Muisto kaunis vie eteenpäin meitä, vaik’ on sydän, silmät täynnä kyyneleitä.

Oli sulla sydän niin lämmin, hellä, oli siellä paikka meillä jokaisella. Mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit, meitä aina muistit ja huolta kannoit. Kauniit muistot voimaa antaa surun raskaan hiljaa kantaa.

Olit aina mukana elämässämme, nyt aarteena sydämissämme.

Olit aina niin hyvä ja auttavainen. Oli sydämesi jalompi kultaa.

Olit kotimme kirkas tähti, mi valoa siihen loi. Sinun kanssasi paljon lähti, mitä kukaan ei korvata voi.

On aika levätä.

On aika surun hiljaisen.

On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta aina ymmärtää voi.

On hiljaisuus ja rajaton suru. Mutta on myös loppumaton rakkaus ja kiitollisuus. Vaikka olet nyt poissa, olet yhä lähellämme. Sydämissämme kuljet aina.

On koti niin tyhjä ja hiljainen, on murhe niin raskas kantaa. Ei kuulu sun äänesi rakkahin, sydän itkien hiljaa kaipaa.

On poissa rakas, läheinen.

Polkua mennyttä katselen, sidon muistojen kukista seppeleen. Siihen kukat niin ilon kuin murheenkin, polun varrelta poimin, jota kuljettiin.

Pysähtyi sydämes pursi rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin. – J.H. Erkko

Päivä kun illaksi vaihtui tuli tyyntä ja hiljaista niin. Yksi portti vain hiljaa aukes ja se iäksi suljettiin.

Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se iäks sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän.

Päättyi pitkä kaari elon, väsynyt on saanut levon. Nuku unta rauhaisaa.

Rakkaat lähtevät, jää tyhjä tila muistojen asua.

Rakkaus on suurin, se mahdu ei sanoihin, ei kyynelihin.

Saisipa jokainen lähteä näin: kauniisti, hiljaa, yllättäin. Mielessä muistot vuosien, luonto on hellä ja ihmeellinen.

Sammui loiste silmien valon, taukosi sydän ihmisen jalon, herposi käsi auttava, antava, rakkaus kaikkien kuormia kantava.

Silmä sammuu; nukahdat. Uni ottaa syliin, niin hellii kasvot, raukeat hyvään yöhön, näkemiin.

Sinut saatoin rannalle ihanan maan, jään sinua kyynelin kaipaamaan.

Sinä odotit kevättä, kesää uutta, sen valoa, lämpöä, suloisuutta. Sait kauneimman, ihanan uuden maan. Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.

Sinä teit minun eloni lauluksi ja mun arkeni sunnuntaiksi, sinä kylvit mun polkuni kukkihin ja korpeni kotimaiksi. Vain kaivata, kaivata voin.

Soi hiljaa kaipuun tuuli, surun kannelta soitellen. Elon kultaiset säikeet kutoen, korukankaaksi muistojen.

Sua huudan tuhannesti – pois ootko kokonaan? Ei – jotain ikuisesti sinusta pitää saan. Jää jäljelle ees hiven sinusta: muistos jää. Kuin kalliin jalokiven sen tahdon säilyttää.

Sun muistosi kallis ainiaan jää kauniina mieliimme loistamaan. Vaikk’ sydämes kultainen väsyi pois, emme hyvyyttäs’, lämpöäs’ unhoittaa voi.

Surren seisoo kotikoivut, valittaapi vainiot. Armas astuja on poissa, uskollinen uurtaja.

Suru ja kaipuu suunnaton, niin lopullista tää kaikki on.

Surun rantaan luo muistot valoaan. Ei koskaan muistosi valoisa jää meiltä unholaan.

Suru soittaa mielen mustin koskettimin.

Suru suuri on sanaton, syvin kaipaus on ääretön.

Suurin rakkaus on rajaton ja suurin suru sanaton.

Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi, rakkaamme poissa on.

Sydän sammuu, rakkaus jää. Muistojen tähdet kimmeltää.

Syliini painoin, hellästi saatoin. Kättäsi puristin, silmäsi suljin. Rakkaani, olet aina sydämessäni.

Taival on päättynyt. Aurinko on mennyt mailleen. Kaikki on hyvin.

Tuli uupumus päivänä keväisen, vei voimat ja unen antoi. Se taittoi sukumme vanhimman, pois rakkaamme lepoon kantoi.

Tuulet soittavat ikävää syvää. Metsät henkivät muistoja kauniita.

Ummista silmäsi uupunut. Tunne, tuskasi lähti. Kun heräät unesta, kimmeltää silmiisi aamutähti.

Vaikka tärkeintä on teot, sanat, matkaanlähtijän, niin muisto rakkaudesta voi merkitä enemmän.

Vaikk ’ lähtöäs tiesimme odottaa, ero sinusta on niin vaikeaa. Olit antava sydän ja auttava käsi. Sinä muita säästit, et itseäsi. Nyt vain muistosi kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

Vaikka puhdasta kultaa sydän ois, se kuitenkin uupuu ja sammuu pois. Vain muistot ja rakkaus jäljelle jää.

Vaikka tiesimme surun saapuvan, silti toivoimme elämän jatkuvan. Yksi tieto kuitenkin lohduttaa, nyt unesi ei ole tuskaisaa.

Vain muistot ja rakkaus jäljellä, vain kaipaus suuri ja sammumaton.

Vaipui käsi vakaa, ahkeroiva, rakkaamme uneen uupui.

Vaiti seisoo pihapuut, ikävöivät kukkamaat. Kaipaa tuttu pihapolku, rakkaan jalan astuntaa.

Valon heijastus hohtaa surun läpi, rakkaudesta, joka oli, ja joka yhä on.

Väsyneenä silmät suljit, siihen hiljaa nukahdit. Yli rajan silloin kuljit, rauhan rannan saavutit.

Väsynyt sydän levon sai.

Yhä kielot valkeat kukkivat ja sireenitertut hohtaa, yhä välkkyvät lempeät lahdelmat, venerantahan polku johtaa – vaan autius katsovi hiljaisuus haastaa.

Yhä olet, yhä meille elät. Yhä muistot vielä puhuu.

Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet; ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon kiittämättä. Elämä on kuin tuulen henkäys, liian lyhyt, liian kallis.

Kun maa saa sinut syliinsä ja taivas sielusi, jää meille muistojesi ikuinen valosi.

Hiljaisuus kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ikävässä asuu rakkaus, joka ei koskaan sammuu.

Työsi on tehty, leposi ansaittu. Kiitos kaikesta – muistosi on ikuinen.

Sytytämme kynttilän sinun muistollesi. Sen valo ei sammu, niin kuin ei rakkautemme.

Aika kulkee, muistot jäävät, rakkaus kestää kaiken. Sinä olet sydämessä, josta ei ole paluuta.

Olet nyt tähti taivaalla, kirkkaampi kuin muut. Me katsomme ylös ja muistamme sinut.

Hiljaa lähdit, hiljaa jäimme, sanat jäivät sanomatta. Mutta sydän tietää kaiken, mitä huulet eivät ehtineet.

Äidin kädet olivat lämpimät, ne pyyhkivät kyyneleet ja sitoivat haavat. Nyt ne kädet lepäävät, mutta niiden kosketus tuntuu yhä ihollani.

Äidin sydän on ääretön – sinne mahtuu jokainen lapsi, jokainen murhe, jokainen ilo. Vaikka sydän nyt on hiljentynyt, sen rakkaus sykkii meissä sukupolvesta toiseen.

Sinun luonasi oli aina koti, sinun sylissäsi turva. Kahvin tuoksu ja lämmin leipä, hiljainen laulu ikkunan takaa. Nyt koti on hiljentynyt, mutta sen lämpö asuu ikuisesti meissä.

Mummon sylissä maailma oli aina turvallinen. Sadut, laulut, pullat – kaikki tehtiin rakkaudella. Nyt satutuoli on tyhjä, mutta sadut elävät lastenlastemme huulilla.

Mummo, sinulta opimme kärsivällisyyden ja armon. Kätesi neuloivat, leipoivat ja lohduttivat. Jokaisessa pistossa, jokaisessa pullassa oli palanen rakkauttasi.

Äidin laulu kaikuu vielä hiljaisessa huoneessa. Se tuutilaulu, joka nukutti, lohduttaa vieläkin. En kuule sitä korvilla, mutta sydän kuulee.

Äiti katsoi ikkunasta aina kun lähdimme. Vilkutti, kunnes käännyimme kadun kulmasta. Nyt ikkuna on pimeä, mutta hänen katseensa seuraa meitä yhä.

Löysin vanhan kortin äidin käsialalla. Sanat olivat tavalliset, mutta niissä asui koko hänen rakkautensa. Säilytän sitä kuin aarretta.

Joskus yllättäen tunnen äidin tutun tuoksun. Hetken hän on lähellä, ja kaikki on hyvin.

Äiti, sinä annoit meille enemmän kuin tiesit. Katseesi, eleesi, tapasi elävät meissä edelleen. Kun peiliin katson, näen sinun hymysi.

Mummon puutarhassa kasvoi kukkia, marjoja ja rakkautta. Jokaiseen pensaaseen hän oli kätkenyt hoivaa. Nyt puutarha odottaa, mutta kukat muistavat hänen kätensä kosketuksen.

Isän hartiat kantoivat enemmän kuin yksikään meistä tiesi. Hiljaa, valittamatta, hän raivasi meille tien. Nyt tie jatkuu ilman häntä, mutta suunta on selvä – hän näytti sen meille.

Isä opetti meille, ettei elämässä saa luovuttaa. Että työ on kunniaksi ja rehellisyys on rikkaus. Hänen sanansa elävät meissä, hänen esimerkkinsä kantaa vielä pitkään.

Isä ei sanonut usein "minä rakastan sinua", mutta jokainen teko puhui: jokainen korjattu pyörä, jokainen iltasatu, jokainen hiljainen hetki rinnalla.

Isän kädet olivat karheat työn ja vuosien jäljiltä. Mutta lapselle ne olivat maailman pehmeimmät. Ne nostivat, kantoivat, pitivät turvassa. Niitä käsiä kaipaan eniten.

Pienenä astuin isän jalanjälkiin lumessa. Ne olivat niin suuret, etten uskonut täyttäväni niitä. Nyt ymmärrän: ei tarvinnutkaan täyttää, riitti kun seurasi perässä.

Isä istui usein hiljaa, kahvikuppi kädessään. Ei tarvinnut sanoja – hänen läsnäolonsa riitti. Nyt tuoli on tyhjä, mutta hiljaisuus on täynnä häntä.

Työkalut roikkuvat seinällä, odottavat käsiä, jotka eivät tule. Jokaisessa vasarassa ja sahassa on isän kädenjälki. Hän rakensi meille kodin, mutta ennen kaikkea hän rakensi meille turvaa.

Isän neuvot tuntuivat nuorena turhilta. Nyt ymmärrän jokaisen sanan. Ne olivat lahjoja, joiden arvon käsittää vasta silloin, kun niitä ei enää saa.

Isän silmissä oli ylpeys, jota hän ei sanoiksi pukenut. Mutta me näimme sen, ja se riitti.

Isä kulki pitkän tien, usein vastatuuleen. Hän ei valittanut, hän ei kääntynyt takaisin. Nyt tie on päättynyt, mutta hänen askeleensa kaikuvat meissä.

Ukin verstaasta tuoksui puu ja tärpätti. Siellä hän veisti meille puukkoja ja veneitä. Jokaisessa esineessä asuu hänen kärsivällisyytensä ja hiljainen rakkautensa.

Ukki kertoi tarinoita sodasta, metsästä, järvestä. Me kuuntelimme suu auki, vaikka olimme kuulleet ne ennenkin. Nyt tarinat ovat meidän, ja kerromme ne eteenpäin.

Pieni tähti syttyi taivaalle, liian aikaisin, liian kirkkaana. Sinä olit meillä hetken, mutta se hetki valaisi koko elämämme. Pieni tähti, sinua ikävöidään.

Sinun tarinasi jäi kesken, sivut tyhjiksi, unelmat avoimiksi. Mutta se, mitä ehdittiin kirjoittaa, oli kaunista ja totta. Pidämme kirjaa auki ja muistamme jokaisen sanan.

Kuin perhonen kevättuulessa sinä lennit luoksemme. Hetken pysähdyit, hymyilit ja jatkoit matkaasi.

Niin kaunis on maa, niin kaunis on maa, mut kauniimpi kaunis on taivas. Niin kaunis on yö, niin kaunis on yö, mut kauniimpi kaunis on aamu.

Soi vienosti murheeni soitto kuin tuonen tumma virta. Sen alla on kaihoni koitto, sen alla on suruni pirta.

Hymyile, niin päivä hymyilee, itke, niin itket yksin. Maa tämä vanhan murheensa kantaa – vaan auringon kultaa se antaa.

Oi, jospa kerran, kerran voisin ma unhottaa! Sen kaiken, minkä muistaa täytyy, sen kaiken, mikä tuskan täyttää – oi, jospa kerran, kerran voisin ma unhottaa!

On niin hiljaista, hiljaista, ei lehti lehahtaa. Ja lumi peittää valkoiseen maan tumman, raskaan unelmaan. On niin hiljaista, hiljaista, kuin toinen maailma.