Voimaruno – voimaa antavat runot vaikeisiin hetkiin

Tanssiessani ruohikossa näen linnun siipien liittyvän toisiinsa, sen jalkojen kiertyvän kohti kuuta ja nokan kurkottavan kohti aurinkoa. Minä vain olen tässä yhä syvemmällä ja pidemmällä ruohikossa, heinänkorren ihossa, niin syvällä, etten koskaan voi ikinä enää unohtaa sitä tuoksua joka unessani on.

Kulkiessani maailmassa näen kaiken selvemmin, kirkkaammin. Ei ole tähtiä, ei ole kuuta, ei – on tuhansia tähtiä, miljoonia kuita, sata aurinkoa, jotka hakkaavat kultarumpua viidakon pimennossa, miljoonia kiitäviä meteoriitteja, jotka tahtovat tulla nähdyksi ihmisen kaltaisena ollakseen sitä mitä maailma on.

Tuuli on puistossa yksinäisenä, odottaa myrskyä kaverikseen saadakseen siltä voimaa, puhaltaakseen yhdessä niin kuin vain kaksi voivat puhaltaa, niin että kaikilla olisi enemmän.

Hyvyydestä voit saada voimaa salaista ja hehkuvaa. Ole aidosti hyvä, älä mieti mitä voisit itsellesi saavuttaa. Tee vilpittömin mielin palveluksia muille, huomaat mikä on salaisuutesi.

Metsänhenki oli puhunut minulle monia vuosia, mutta en ollut halunnut sitä kuunnella, viestinsä oli minulle outo ja etäinen. Eräänä päivänä minulle tuli suru ja ikävä metsän henkeä, tahdoin koskettaa sitä, kysyä monta kysymystä, en ollut enää vieras, outo ja etäinen, olin samaa klaania, samaa sukua. Tiesin, että metsänhenki oli minun todellinen isäni, minun vanhempani, sukuni ja juureni olivat metsän kaarnassa, syvällä puiden sydämessä löytyisi minun sydämeni, alkujuureni, minun henkeni ja sieluni koti.

Nauraessani pimeään yöhön otan käteeni palavan soihdun, sytytän sillä kuun ja auringon liekkeihin tulenpunaisiin, niin että kaikilla olisi lämmin ja hyvä olla tänään.

Toistan värejä, joita olen löytänyt luonnossa kulkiessani, kannan mukanani mustikan sineä, kanervan kultaista hohtoa, tunnen luissani katajanmarjan makuisen tuskan, silti olen yhtä luuta kulkiessani tätä metsäpolkua alaspäin yhä vain alaspäin, jäädäkseni tänne vielä hetkeksi, kerätäkseni itseeni tätä metsän hehkua, että voisin loistaa, että voisin olla kuin pieni käpy tai kuusen taimi, ollakseni se mikä olen.

Kuusikossa minua katseli pieni eläin, jota en tunnistanut tästä maailmasta. Halusin mennä silittämään sitä, halusin ottaa sen syliini, tuntea sen lämmön, vahvuuden ja elämän voiman. En uskaltanut, olin yksinäinen edelleen. Pieni eläin oli rohkea, se hyväksyi oman olotilansa, yksinäisyytensä. Minusta tuntui, että se nautti siitä.

Tuulinen pyörre kulkee lävitseni; en ole siinä itse mukana vaan minun oma tuulinen olemukseni lähtee tanssiin maan tuulen kanssa. Taivaan tuuli saapuu paikalle ja vesien tuuli on pyörteinä aaltojen harjalla kiitäen. Olen tuulien tanssissa, leikissä niin syvällä niin keskellä kaikkea, että olen mennä riemusta ja voimasta, tahdon tunteesta sekaisin. Voimallinen on tuulen hyväily, sen kosketus katseessa, mielessä; tuuli avaa uusia näkymiä, joita katselen henkeä tänään pidättäen, ihaillen.

Villit niittykukat katsovat minua tänään keimaillen, ne heilauttelevat lanteitaan tuulen puhaltaessa hellästi niihin vauhtia taivutuksissa, venytyksissä tuulen tahtiin. Oi, miten tahtoisin olla niityn kukkanen minäkin, huomaamattani olen liittynyt mukaansa tanssiin, siellä minä olen tuulen venyteltävänä, auringon hyväilemänä tänäänkin.

Aurinko tanssii kanssani tänään piiritanssia, kuu oli yöllä kanssani tangon taivutuksissa. Maa on polkannut kanssani yötä päivää, vesi on keinuttanut minua valssin tahtiin. Olen yhtä maan ja luonnon kanssa; taivaiden linnut kiitävät ohitseni vauhdilla.

Taikamaa, taikamaailma, kävelin eilen sisään portista, josta en aio koskaan enää palata takaisin. Olen tullut tänne jäädäkseni, sillä tänne minä kuulun.

Herkin sävelin kietoo kukka niityllä sormensa vyötäisilleen. Kietoo kauneimman harsonsa mitä löytää, pukeutuu siihen. Taittaa lehtensä kauniisti viistosti noin, vihertää itsensä kirkkaimmilleen. Ottaa kasvoilleen parhaimman, viehkoimman, hymyisän katseensa. Siinä hän on niityn kukkanen, siinä hän on.

Nukkuessani en ole tässä maailmassa, olen muualla. Olen kauniissa linnan saleissa, olen jalokiviluolissa, olen avaruuden äärettömillä laidoilla, josta kutsun ja huhuilen muita uniolentoja matkaani. Tahdon lentää, leijailla ja leikkiä, tahdon tuntea vapauden siivissäni, jotka eivät ole minun. Minulla on öisin lainasiivet.

Tien haarassa minä odotan jotain uutta ja kaunista, jotain puhtoisen kiiltävää. Odotan jotain mitä ei koskaan ole tulossa, jotain jolle ei ole osoitetta, ei päämäärää. Riisun takkini, alan hermostua, tunnen, että minut on petetty, jätetty ja määrätty tänne odottajaksi. Tien varressa on liikennemerkki, olen kai jonkinlaisella pysäkillä tai sitten tuo on minun stop-merkkini. Sitten se iskee minun tajuntaani STOP!

Kuullessaan linnun laulavan juuri hänelle, hän ei enää voinut vastustaa linnun kutsua. Hän oli valmis seuraamaan lintua minne tahansa, hän astui toiseen maailmaan, toiseen ulottuvuuteen. Hän oli innoissaan sillä lintu näytti tietä edemmäs, siellä näytti kauniimmalta kuin hän oli ikinä osannut kuvitellakaan. Hän ottaisi tämän näkymän mukaansa, hän toisi sen mukanaan tähän toiseen ulottuvuuteen, karuun maailmaan. Hän pujahti ulos maalauksestaan joka oli hänet ottanut mukaansa, lintu istui yhä siinä sanomatta sanaakaan, laulamatta säettäkään kenellekään toiselle. Vain niille joille oli taito annettu nähdä ja kuulla enemmän kuin tavallisesti, lintu lauloi ja vei mukanaan.

Aamuisin niityillä on usvaa, minä kelaan sitä pienelle vyyhdilleni, että saisin itselleni lämpimän takin talvea vastaan. Odotan valoisaa, odotan pakkastähtiöitä, odotan luonnon karua kauneutta, joka vastaisi minulle hiljaa, kietoisi minut omaan lämpöönsä josta en tahtoisi lähteä koskaan pois.

Taikalinnun luolassa asustaa aurinkoinen, siellä ei ole pilviä, ei salamointia, ei ukkosen jylinää. Taikalinnun ikkunoissa liehuvat kauniit pitsiverhot kevyesti tuulessa aina linnun ollessa kotosalla, sillä se on avannut kaikki ikkunaluukut, että valo voisi tulvia ulos ikkunoista; onhan sillä luolassaan aurinkoinen sisäpuolella valaisemassa koko maailmaa. Taikalintu sulkee ikkunansa öisin, silloin tulee pimeää, silloin verhot eivät lepata ja kynttilä palaa linnun pöydällä yksinäisellä haalealla liekillä. Taikalintu ei tahdo sammuttaa kynttilää, se ei tahdo nukahtaa, sillä se on löytänyt niin paljon itselleen tästä pimeydestä. Taikalintu tietää valon taas saapuvan, se on päättänyt herättää auringon loistamaan ja avaa kiltisti ikkunat jälleen. Näin maailman ihmisillä on hyvä olla; kaikki saavat auringon energiaa ja voimaa.

Iloisia pieniä pisaroita sataa ylleni taivaasta Pisarat nauravat ympärilläni nauran niiden kanssa olemme samaa perhettä Tahdon ottaa pisarat mukaani kantaa selässäni hiuksissani jokaisella solullani hengittää pisaroiden elinvoiman ilonaurun ja raikkauden Olen pisara meressä ihmismeressä kuka tahansa meistä voi hymyillessään ilonauraa energiaansa ympärilleen

Kirjoitan juurella ison vanhan puun, tukeva, vahva runkonsa on selkänojani, tuohensa innoittajani, lehtensä värisevät antavat minulle sanansa, kertovat tarinansa. Minä itken kirjoittaessani, en surusta vaan ilosta, liikutuksesta kuunnellessani kauniita sanoja, joita puu minulle luovuttaa varastoistaan. En minä tiennyt, en uskaltanut toivoakaan, että voisin puun kanssa keskustella tällä tavalla, että saisin kuulla jotain ihmeellistä. Kurkotan kohti taivasta ollakseni läsnä itsessäni, laitan oksani vasten tuulta tunteakseni olevani elossa, hitaasti varistan lehtiäni, että uudistuisin, juureni kaivautuvat maahan, että voisin tuntea olevani turvassa ja vahva maailman keskellä, kuoreni on suoja, että saisin rauhan. En pyydä mitään, en odota mitään, mutta olen onnellinen, että olen tähän syntynyt, en sattumalta tuulen kuljettamana vaan tarkoituksellisesti, että tässä olisin ja säteilisin ympärilleni. Minä olin hiljaa, niin hiljaa, niin pitkään. Tahdoin syleillä puuta, sen vanhaa rosoista runkoa ja se antoi minun tehdä niin. Olin siinä pitkään hiljaa, minusta oli hetkeksi tullut puu, niin luulin, mutta sitten ymmärsin, että me olemme samanlaisia, ihan samanlaisia, ei meissä ole mitään eroa, lopulta olemme samaa maata.

Sammaleenvihreä huntu on laskeutumassa kaupungin ylle lintujen odottaessa kauempana valmiina ne laskeutuvat vasta sitten kun huntu on paikoillaan Linnut eivät ole tästä maailmasta ne ovat tulleet paljon kauempaa tämä kaikki on osa suurta satua ikiaikaista tarinaa Etsiessäni onnea olen löytänyt linnut laskenut hunnun paikoilleen odotan että jotain tapahtuisi että linnut vihdoin asettuisivat saisin nähdä kaiken valmiina sillä ilman sitä hetkeä mikään ei ole minulle täydellistä Huntu on laskeutunut aurinko loistaa taivaalla värjäten kaiken kullanhohtoiseksi linnut lähtevät lentoon ja etsiytyvät paikoilleen Katselen kauempaa ymmärtämättä kaiken kauneutta linnut katselevat mustilla silmillään toisiaan jokaisella on yhteys toiseensa ja sitä kautta seuraavaan lintuun Olen osana tuota joukkoa tästä päivästä lähtien sillä olen katsonut linnun silmiin olen laskeutunut tähän kaupunkiin ollakseni lintu muiden joukossa

En pyydä valoa laskeutumaan alas luokseni vaikka huomaan sen saapuvan tänään lähelleni. Olen tässä lähellä, en ota valoa sydämeeni vaikka tunnen sen olevan mahdollista minulle. En tee asioita jotka voisin, jos uskoisin enemmän tänään, huomenna, tulevaisuudessa. Jään odottajaksi vaikka tahtoisin olla tekijä, toteuttaja tässä maailmassa tässä elämässäni.

Piilottaessani hopeisen kuutamon omaan aarrearkkuuni itken pienen hetken sen äärellä. On surullista kätkeä sellainen kauneus piiloon maailmalta. Taivutan vielä yhden tähden sakaran että se mahtuu arkkuun kuutamon seuraksi. Lähden nopeasti paikalta sillä en kestä kuulla miten kuutamoinen ja tähdet valittavat hiljaa pimeydessä arkun uumenissa. Seuraavana päivänä olen yksin pimeydessäni, tahdon nähdä valon, en löydä sitä, olen piilottanut sen itseltäni, hukannut omasta muististani. Näyttämöllä on seuraavana aamuna pakeneva kuu perässään kaikki tähdet. En edes huomaa niiden olemassaoloa, olen jäänyt pimeyteeni. Saapuessani alas luolaani kurotan varovasti valokatkaisijaa. Tiedän, että se on entisellä paikallaan, mutta en tahdo koskea siihen – pelkään. Tunnen, että olen tullut likaiseksi, en tahdo nähdä itseäni, en sytyttää valoja. Aion olla pimeässä, se on helpompaa. Yllättäen minua tuijotetaan ikkunasta, kuu on palannut takaisin paikalleen, sen verho maalaa maisemaa hopeiseen utuun, pienen hetken kuutamon valo sipaisee hiuksiani. Tunnen vahvistuvani hieman, otan pienen osan utua kämmenelleni – puhallan. Utu alkaa liikkua, täyttää luolani seinät, lattian, katon. En tarvitse valokatkaisijaa – päätän. Seuraavana aamuna olen yksin keittiössäni, olen herännyt unesta, se on ollut pitkä, pidempi kuin osaan aavistaakaan. Onneksi olen nyt hereillä, on kuutamo, en pelkää olla tässä.

Metsässä piilotteli varis monta päivää, oli pukeutunut parhaimpiinsa ollakseen komea sitten kun sopiva varis osuu samalle polulle. Metsässä ei ollut polkua. Eikä toista varista.

Ruusupuussa lauloi perhonen, lauloi niin että kaikki ruusunlehdet varisivat maahan. Perhonen ei tiennyt olevansa niin vahva. Se ei tiennyt mitä teki.

Maalari maalasi oman talonsa valkoiseksi voidakseen maalata sen myöhemmin juuri sellaiseksi kuin ihmiset haluaisivat. Hän halusi, että hänen talonsa olisi kaunein kaikista. Hän odotti vuosia että joku olisi kertonut hänelle sopivimman ja kauneimman värin. Kukaan ei tullut.

Kauneus ja keveys ovat vastassani heti aamulla herätessäni. Pieni vaalea kovin hentoinen yön perhonen, tervehtii minua tahtoo katsoa silmiini olla läsnä. Olen hänelle pienen hetken, pienen hetken me olemme. Perhonen jatkaa kulkuaan lepattaa tyynesti pimeään yöhön kohti puiden oksia. Hymyilen sisäisesti nyt minulla on perhonen kaunis valkea lepattava perhonen sisimmässäni.

Uupuessani suurin huulin etsin yössä vastauksia. Huudan pimeässä ääneni käheänä, sillä kukaan ei minua kuule. Onneksi pimeydestä minut kohtaa vahvana käsi, joka ajautuu minua kohti. Tunnen sen polttavana ja jäätävänä samanaikaisesti. Käsi on vapauden käsi. Pelastajani – Armoni.

Toisinaan ollessani vahva huomaan olevani heikoimmillani. En ole etsinyt vahvuutta tietoisesti, se on vain virranut minuun monen eri kulman kautta ollessani surullinen ja varomaton. En tiedä miksi sairastuin, mutta olen päivä päivältä heikompi. Näin on parempi, nyt ymmärrän sen, minun aikani on nähdä, kuulla, tuntea ja ymmärtää miksi.

Ruiskukan maassa kuljen, silmin niin avoimin. Mieleni on lempeä, katseeni kirkas, aurinko on piiloutunut silmäluomieni taa tullakseen sieltä uudelleen kurkistamaan taas huomenna. Olen maailma ja maailma on minussa. Etsin sydäntäni, vaikka se on keskelläni. Etsin tarkoitustani, joka on tässä hetkessä oleminen. Etsin sisintäni, joka vastaa minulle kaikkeudesta jatkuvasti, kun vain sitä kuuntelen. Olen etsijä omalla kiertoradallani, joka satun olemaan minä itse. Olen maailma, olen tässä.

Kuljen yli vihreiden niittyjen, tänään ne ovat vihreämmät kuin eilen. Tiedän, että huomenna ne ovat muuttuneet kultaisiksi. Hopeisina ne hohtavat öisin, kun kuu loistaa niihin, antaessaan niille oman voimansa. Tuo voima ei tule maasta, ei tästä maailmasta. Se tulee avaruudesta, sen loistosta ja hopeasta. Minä tahdon olla osa tätä niittyä, muuttua sen mukana. Minäkin tahdon loistaa kuin kuu, olla yhtä salaperäinen ja hohtava.

Maidonvalkean kuun yläpuolella nousee toinen kuu, minun aurinkoni. Katson sitä tänään, sillä en ole aikaisemmin sitä nähnyt, ainakaan moniin vuosisatoihin. Tuo kuu on minulle niin tuttu, tulen kuin kotiini, lennän sinne maidonvalkein siivin. Siellä kaikki on valkeaa ja valoisaa, siellä on hyvä olla.

Kuunsirpillä istun ja uneksin, katselen maailmaa, sen ihmisiä. Näen kaiken kerralla ja on paljon helpompi ymmärtää miksi kaikki tapahtuu.

Perhosen siivet lepattivat öisen kuutamon loisteessa, metsä hiljainen, riemu täytti perhosen sydämen.

Metsän keskellä pieni lähde kimaltaa hiljaisuudessa Katson lähteeseen näen satoja timantteja elämäni hetkiä Kämmenelläni vettä näen timanttien loistavan uusia liikuttavia yksityiskohtia Hetken elämässäni olen timanttilähteellä

Suru koskettaa, tahtoo pitää kämmenellään, syleillä, pitää tukevasti otteessaan, halata kuin vanhaa puuta, kauan sitten kadonnutta ystävää. Halatessani surua lujasti, tunsin sen voiman, aloimme sulaa yhdeksi. Sydämeni tyhjeni, nyt siellä on tilaa.

Nauraessani pimeään yöhön siirryn hitaasti syrjemmälle muuttuen sivustakatsojaksi. Siirrän valkeaa kuuta vähän vasemmalle, otan auringon hetkeksi kädelleni, siinä ne ovat kumpainenkin täynnä mahdollisuuksia, täynnä valintoja. Päätän ottaa molemmat.

Hiljaisuudessa on monta sanaa, sanomatonta, kuulumatonta. Hiljaisuudessa on ajatuksia, tulevia, meneviä. Otan niistä yhden kiinni, se pyristelee etusormieni välissä kuin loukkuun joutunut yöperhonen. Lopulta kun se rauhoittuu, huomaan, miten kaunis se sittenkin on.

Muulien jono etenee tiellä hitaasti. Toisaalla vaeltavat siniset lähes lumenvalkoiset lentävät hevoset. Katsot ja mietit, mikä on eroavaisuus noiden olentojen välillä?

Kauniissa iltahämärässä kuljen polkuni päähän seisahdan siihen olen hiljaa ikuisuuden. Kaunis laulu kuuluu jostain hyvin kaukaa en anna sen häiritä minua vaan annan sen soljua lävitseni kuin meren aallot kuin sydämeni lyönnit pian olen osa tuota kaunista laulua. Tunnistan laulun ja sävelen se on tuttu lapsuudesta sydämeni laulu.

Risuinen lintu tässä maailmassa Risuisen linnun sydän on paikallaan se ei tunne tuskaa ei iloa. Risuinen lintu katselee maailmaa lähtee lentoon. Se nousee harmaille kankeille siivilleen liitää lopulta korkeuksissa. Sydämensä alkaa läpättää verensä alkaa kiertää suonissaan kyntensä ovat terävinä valmiina vastaanottamaan kaiken mitä se saa. Lopulta risuinen lintu löytää satamansa oman vuorensa jonne se jää elämään, odottamaan että taika lopulta saapuu sen luo ihan ikiomaksi.

Pelko astui sivuun meni syrjään kaikesta minun elämässäni. En ollut koskaan toivottanut sitä tervetulleeksi silti se oli astunut ovestani sisään. En tarvitse sinua enää sanoin vihdoin silloin se lähti. Noin vain kevyesti häipyi pois ikuisiksi ajoiksi. Olin vapaa.

Olen hiljaa, aivan hiljaa. Hiljaisuudessa voin paremmin kuulla oman ääneni; oman sydämeni ajatukset. Hiljaisuudessa ei ole mitään kuitenkin se on täynnä ihmetystä ja uusia asioita. Hiljaisuus voi täyttyä, hiljaisuus voi tyhjentyä – ihan miten haluat. Voit muovata sitä kuin taiteilija, tehdä siitä oman näköisesi; paikan jossa sielusi lepää.

Pienen pieni pikkuruinen jouluhiiri kulkee ylös alas mäet ja kummut lumiset. Haaveilee pienen pieniä pikkuruisia haaveitaan unelmoi joulupuurosta ja silavasta tahtoo sytyttää monen monta pienen pientä pikkuruista kynttilää. Pienen pieni pikkuruinen jouluhiiri käpertyy tänä jouluna onnellisena omassa pienen pienessä pikkuruisessa kotikolossaan ja huokaa hiljaa – Oi ihanaa, joulu on!

Delfiini Jalokivet olivat haudattuina syvälle merenpohjan uumeniin pieni delfiininpoikanen oli nähnyt ne kerran aikaisemminkin mutta vasta nyt hän ymmärsi niiden kauneuden pieni poika selässään hän oli tullut nyt niitä noutamaan sillä vihdoin oli tullut aika jolloin maailma olisi tarpeeksi jalo nämä kalleudet vastaanottamaan he olivat sukeltaneet yhdessä ennenkin ja olivat löytäneet monia aarteita mutta tämä oli kaunein ja kallisarvoisin kaikista He nousivat pintaan pienen pojan ruskealla iholla kimalsivat sadat vesipisarat ja delfiinin iloinen nauru kiiri kauas kun he lähestyivät rantaa timantit olivat pojan kädessä hän otti ja levitti ne hiekalle niin että aurinkokin voi ne nähdä ja aurinko katsoi ja timantit kimalsivat kauniimmin kuin koskaan ennen Hiekka oli niille uusi koti lämmin ja polttava kuitenkin turvallinen pieni poika tiesi mitä hänen oli tehtävä hänen oli löydettävä sopiva paikka jossa timantit voisivat hoitaa tehtäväänsä delfiinin avulla hän selviäisi hän tiesi että delfiinillä oli vanhaa tietoa sellaista jota kukaan ei tiennyt kertoa vielä missään Kaksi yötä pieni poika istui rannalla kuunnellen delfiiniä opetellen ulkoa koordinaatteja ja merenkulun sanastoa lopulta hän tiesi olevansa valmis hän keräsi hellästi kaikki timanttinsa kangaskääröön ja lähti matkaan 35 vuotta hän kiersi meriä ja lahdenpoukamia jakaen timantit paikoilleen kuka niistä kuului minnekin sen tiesivät vain poika ja delfiini lopulta poika ei ollut enää poika eikä delfiinikään enää niin nuori mutta uutterasti poika jatkoi työtään lopulta hän oli päässyt vuorijonolle jolle hänen tuli asettaa viimeinen timanttinsa jokainen timantti oli yksin mutta tämän timantin asettamisen jälkeen kukaan timanteista ei olisi yksin koska aurinko tähdet ja kuu yhdistäisivät nämä timantit ja antaisivat niiden alkaa suorittaa suurta tehtäväänsä Kaikki delfiinit maailman valtamerissä tiesivät tuona hetkenä että nyt oli viimeisinkin timantti asetettu paikoilleen ja poika kuuli laulun joka oli niin kaunis että sitä ei voisi unohtaa koskaan tuo laulu kertoi maailmanrauhasta se oli juuri alkanut Ja se alkoi meristä

Kuun neito Kauniilla kuutamolla pieni hopeinen neito kulkee hangella. Metsä on öinen ja jäinen, tuuli puhaltaa niin hyinen, pienellä neidolla vain ohut vaaleansininen silkkipuku yllään, se liehuu tuulessa. Hopeiset hiukset tuulessa hulmuten, timantit sadat hiuksissaan välkkyen, helmoissaan upea lumikidepitsi hohtaa, kuun neito hopeinen, taianomainen. Tulethan yksin, öiseen hyiseen kuutamometsään, sen hopeanhohtoon, lumoon tuota neitoa hangille tapaamaan. Paljain jaloin, paljain varpain, pakkaslumi varpaissa kirveltäen, löydät aarteen sydämessäsi, sisimmässäsi, säihkyvänä kuin jäinen kuun timantti.

Helmi Tämä on kertomus helmestä Tämä on kertomus kauneuden synnystä Maailmassa oli yksi hiukkanen leijuen avaruuden sinessä sen äärettömillä laitamilla Hiukkanen hymyili ja oli onnellinen Kun kuljin ohitseen en voinut sitä vastustaa vaan poimin taskuuni otin lähelle sydäntäni Päivät kuluivat vuodetkin olin unohtanut tuon uneni näkyni kaukaisen Ihmettelin omaa onneani sydämeni yltäkylläisyyttä hämmästelin hymyilin päivästä vuodesta toiseen kuljin niin kevein askelin Sitten eräänä yönä kuutamon loistaessa ikkunan raoista kasvoilleni minä muistin sen Hiukkaseni Olin unohtanut sen kaikiksi näiksi vuosiksi löytäisinkö sen yhä sieltä minne sen laitoin taskuni pohjalta läheltä sydäntäni Riensin katsomaan jo kaukaa näin miten se loisti hopeista kuutamon valoa hehkui salaista voimaansa Otin sen käteeni hämmästykseni oli suuri kämmenelläni oli pieni täydellisen pyöreä hohtavanvalkoinen helmi En ollut tuntenut tuskaa en maailman kovuutta En ollut nähnyt pimeyttä en tuntenut kylmyyttä ihollani Poimimani hiukkanen avaruudesta oli kantanut kaikki tuskani ollut sydäntäni lähellä Syntynyt kauniiksi helmeksi

Naurava lokki lähestyy lopulta minua annan sen tulla lähelleni en enää pelkää sitä Me hymyilemme toisillemme vaikka olemme eri maailmoista katson lokin silmiin syvälle näen sen maailman Se on kaunis

Etsiessäni tietä löysin ulos lopullisesti siltä kehältä jota olen kiertänyt. Etsiessäni vapautta lähdin lentoon kaihoisaan. Etsiessäni lohdutusta löysin tyhjyyden, joka antoi vastauksia. Kun en enää etsinyt, aloin nähdä selvemmin. Edessäni olivat vastaukset, en vain halunnut vielä löytää niitä, halusin etsiä.

Pienen kukan maassa sinä kuljet suljetuin silmin ja korvin Kukka huutaa sinulle laulaa sinulle tahtoo hymyillä kanssasi Mutta sinun aistisi ovat suljetut

Keijukaisen askelin kuljen yli mättäiden, sammalten. Uskon löytäväni täältä vastauksia moniin kysymyksiin, jotka askarruttavat mieltäni. En kysy niitä ääneen pidän ne valmiina ja odotan. Tiedän, että minulle vastataan jostain sisimmästäni, kun vain olen valmis kuuntelemaan. Kuljen kevyemmin ja kevyemmin, mitä pidemmälle menen sitä kauempana olen kaikesta. Huomaan kysymyksieni olevan turhia, en edes tarvitse vastauksia, kaikki on niin selkeää, niin kirkasta. Palaan uudistuneena.

Kirjavassa mekossaan kulkee pieni tyttö pellollaan. Ei haittaa risukot, ei haittaa pusikot, eteenpäin hän kulkee reippain askelin. Kuutamo on taivaallaan, katsoo tyttöstään, aurinkoinen piilossaan myös hiljaa hymyää. Lapsi tämän maailman tyttö hetken olla saa, taika saapuu koettaa hänt` hiljaa koskettaa. Hymy viimein kasvoillaan hän hiljaa lähtee pois, on elämänsä ihanaa tääl` pidempäänkin olla vois.

Rujossa ruukussa oli sirpaleita se oli kerännyt itseensä niitä monta vuotta Se halusi auttaa muita ja olla hyvä mutta se oli jo aivan täynnä sirpaleita

Kaunis hevonen on noussut vuorelleen siellä se seisoo uljaana ja yksinäisenä katsoo alas maailmaan Tuulenvire heilauttaa sen harjaa ja häntää se tuntee sieraimiinsa tuhansia kutsuvia tuoksuja Se ei lähde vielä se on päättänyt nauttia tästä hetkestä tuntea oman voimansa ja luontonsa mitä on olla villi ja vapaa tuulen armoilla

Kauniin polun päässä on minulle jotain joka kimmeltää houkuttelevasti ilta-auringossa Lähden kulkemaan sitä kohti hitaasti taivallan eteenpäin En näe sitä enää sillä polku on mutkainen Aarteeni on täällä jossain jossain päämäärässäni – Vai onko sittenkään? Ehkä sitä ei olekaan ehkä on vain kimmellys jota kohti voin vaeltaa Ehkä aarteeni on seikkailuni juuri tässä polun mutkassa juuri nyt

Katolla hiljaista sade tauonnut tauon välissä toinen hetki hetki joka odottaa totuuden hetki

Kaarevalla sillalla asustaa hiljaisuus avaimet tänne kätketyt Ikuisesti pysähtää maisemaan kulkija uus laittaa avaimen paikoilleen ottaa lukon mukaansa palaa yhä uudelleen avaten lukon oven hiljaisuuden

Kuumuus hohtaa kasvoilleni olen kevyttä ilmaa liitäessäni kohti aurinkoa Keltainen kuuma aurinko odotat minua tänään Olen sinun omasi en tahdo muuta

Kiirehdi hitaasti vaeltaen kohti päämäärääsi Yllättäen huomaat olevasi portilla sitten polulla pian koputat ovelle joka avautuu helposti

Sydän on kevyt ei pyydä mitään itselleen Vain pyytää saada olla lähelläsi Kuiskaa Tervetuloa!

Kiitos ystäväni minun oma sielunystäväni minun kaunein sisimpäni Anna minun antaa sinun loistaa tänään elämäni pääosassa Annan

Meren aaltojen kohinassa löydän uuden musiikin erilaisen sävelen Pidän itselläni soitan usein sydämessäni

Ristikon takaa voi nähdä auringon nousevan ja laskevan Vuoren rinteiltä voi nähdä lumen ja sateen saapuvan Auringosta voi nähdä pilkut tuntea lämmön keltaisen Mitä sinusta voit nähdä Katsoisitko?

Riipun jossain missä en haluaisi. Olen takertuneena vain pelon ja tavan vuoksi. Tässä olen; en hymyile, en naura. Puristan tiukasti, en tahdo päästä irti. – Entä jos lähden, mitä sitten?

Ruudun takaa katson maailmaani. Siinä on paljon keveyttä, mutta siinä on myös raskaita osasia. En tiedä mihin kaikki palaset sopivat. Yritän kuitenkin joka päivä laittaa jotain paikalleen ja saada tästä näkymästäni ehyen.

Lumisilla kentillä asuvat hiljaiset pedot. Toisinaan ne pyydystävät ihmisiä, myös hyviä ihmisiä. Tunnet, että olet koukussa tai loukussa etkä pääse irti. Olet lumen sokaisema ja kaikki tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä ja turhauttavalta. Silloin voit ottaa lumilapiosi ja kaivaa. Kaivaa kunnes lumi pöllyää ympärilläsi, kunnes kaikki hiljalleen muuttuu ja alat nähdä uusin silmin. Lumisten kenttien kutsulla on tarkoituksensa – aina.

Katselen tänään maailmaa hieman arkana kuin sivusta katsojana. Olen ymmälläni monista asioista joita tapahtuu. Aina ei voi ymmärtää. – Tarvitseeko minun?

Tuuli kulkee kuin tanssien ylläni puiden lehtien lomassa. Olen avoin tuulelle, sen puhalluksille. Puhdista, puhalla – Olen valmiina.

Siinä hetkessä oli kaikki ja siinä oli tyhjyys. Olin hiljaa, sillä tiesin että tyhjä tila täyttyy – jollakin.

Kaikessa mitä teet ja koet elämässäsi voit nähdä viisautta. Asiat ovat sinulle pyhiä jos niin itse tahdot.

Aurinko kullankeltainen on tänään taivaallaan. Hymynsä on kirkas polttavainen. Katson, vaikka tiedän, muistan katsoa ei saa hymyänsä polttavaa. Kuulen kuin äänen joka pyytäisi minua astumaan lähemmäs, tulemaan lämpöönsä hymyävään.

Tulen liekkien, kipinöiden lailla tahtoisin vapaasti kivuta kohti taivasta. Kulkeutua mukana tuulen sinne minne mieli vie kunnes lopulta saapuisin kotiini.

Kauneuden kaipuu asuu meissä jokaisessa ihan niinkuin pieni timantti. Se joka uskoo ja uskaltaa ottaa sen timantin käteensä puristaa sitä lujasti itseään vasten. Valo valaisee tie on helpompi kulkea. Pimeys estää näkemästä kaiken.

Jos osaisin, lähtisin taivaalle katselemaan kuuta ja tähtiä. Liittyisin perheeseeni olisin yksi heistä.

Paljon on metsässä puita, pensaita, paljon on tähtiä taivahan kannella. En minä huolta mistään kanna, kaikki on laitettu, tehty jo, minun on vain hyvä olla.

Anna ilon linnun lentää pesiä aina sinne mihin se tahtoo. Anna sen linnun olla vapaa vailla rajoituksia, täynnä uskoa omaan itseensä ja elämäänsä. Anna ilon linnun kohota siivilleen kantaen tärkeää viestiä nokassaan, kaikille niille jotka sen haluavat vastaan ottaa.

Kirkkaalla taivaalla ovat tähdet valtavina jonoina valtavissa galakseissaan. Minä pienenä poloisena katselen maasta kulkuaan. Ihmettelen kuuta sen suurta aavaa, en tiedä mikä on minun paikkani tässä kokonaisuudessa – vielä. Jään odottamaan.

Kaikkialla voit kokea samat värit ja muodot. Älä ihmettele, jos tulet yllättymään siitä millä tavalla ne muuttuvat, kun alat tarkkailla niitä päivittäin. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. – Sittenkään.

Puiden lumisilla oksilla minua odottaa äärettömyys. Olen valmiina lähtöön, lennän, leijun… Olen lumen valtakunnassa – niin vapaa.

Joskus tuntuu, että jokainen päivä ja jokainen hetki on merkityksellinen. – Silloin tiedät olevasi oikealla tiellä.

Kiharaisen tien päässä odotan. Jokaisessa mutkassa kallistan. En tiedä miksi matkaa teen, mutta haluan silti kokea, tuntea jokaisen askeleen. Syvästi.

Tänään kuljetan mukanani pientä timanttia. Se on ollut minulla jo pitkään matkassa, mutta en ole tiennyt siitä. Eilen se alkoi loistaa ja lämmittää minua. Tänään näen sen loisteen katseessani. Huomenna se muuttaa maailmaa, yhdessä muiden samanlaisten timanttien kanssa.

Kaikki tähdet ovat taivaalla aivan yhtä kauniita. Kuitenkin on huomattava, että jokainen niistäkin on erilainen, ei ole kahta samanlaista.

Kuljin pitkän matkan, lopulta tulin luo päätepysäkin. Siinä minä olin ja itkin, moni muukin itki samassa paikassa; me olimme nähneet toisissamme itsemme.

Tulin ulos tunnelista. Aurinko häikäisi silmiäni, mutta en vieläkään hymyillyt. Kadotin hymyni pimeydessä. Etsin sitä nyt joka puolelta. Uskon että se odottaa minua jossain hymyillen itsekseen. Kuin salaa.

Tänään: sanat ovat loppuneet, sillä ne eivät riittäisi koskaan kuvaamaan kokemaani. Hetki on kaunis; poimi se tästä.

Kukkulalla, mäen rinteen alla on sydämeni kätkettynä. Siellä se odottaa, kaipaus sisimmässään. Jotain uutta, jotain mielikuvituksellista, jotain mikä olisi paljon enemmän kuin ennen. Aion antaa sen kaiken sille, sydämelleni. Kohta on AIKAA KAIKELLE MITÄ RAKASTAN. Lupaan sen sinulle pieni sydämeni. Minä lupaan.

Lumisen kuusen alla on porojen koti. Minä seison kaukaisuudessa niitä ihaillen. En tiedä miksi minua kiehtoo tuo outo näky, jossa lumi on puhdas ja välkkyvä, jossa mikään ei liiku ja kuitenkin on niin elävää. Hengitän ja näen hengitykseni huurun. Hymyilen taas.

Metsässä on hiljaista. On talvi ja maa nukkuu. Pyydän siltä, että herättäisi minutkin sitten keväällä.

Maailmassani on hymyä; pieniä iloisia viestintuoja lintuja ja perhosia. En saa niitä kiinni, mutta ne näyttäytyvät niin usein, että jaksan kulkea kevyesti eteenpäin.

Runo oli puussa. Otin sen suuhuni ja puhalsin. Puhalsin lujaa kunnes se lensi itsensä maailman silmiin.

Aurinko kipusi vuoren harjanteelle. Jäin odottamaan alhaalle. Olisin halunnut lähteä mukaansa, loistaa niin korkealla, että kaikki näkisivät.

Kauniilla kedolla istuu pieni menninkäinen. Silmänsä ovat suljetut, mutta korvansa kuulevat hyvin. Lähesty häntä varovasti, kuiskaa kysymyksesi. Kun tuuli suhisee puiden oksissa, voit kuulla vastauksen kysymykseesi. Hän tietää.

On syksy. Tässä minä olen. Luonto kuolee ympäriltäni, että heräisi uudestaan taas keväällä. Puhdistun, riisun kaiken likaisen. Alan loistaa.

Maailman hämärässä kuljen, tahdon löytää oikean kotini. Se saattaa olla jo seuraavan mutkan takana. – Katson sinne.

Metsässä hiivin kasteessa aamun. Liimaudun puihin, sammaleisiin, kantoihin. Olen yksin, niin luulen kuulla voin metsän hengityksen. Se minulle laulaa kuin hyräillen laulua elämänuskon, otan mukaani nyt sen.

Kuulas syksy sää. Olen sisällä lämpimässä ihan kuin pieni orava pesässään. Voi vinkua tuuli nurkissa, voi sade piestä ikkunaa. Tiedän, että olen turvassa.

Kukka. Syvällä metsän siimeksessä. Se hehkuu ja loistaa. Voin löytää sen, jos tahdon. Päätän tänään, että tahdon.

Maailmani niin hiljainen, hetkittäin tunnen sielun sen. Olen, hengitän itseeni puhtauden maan, metsän, meren aavan, kirkkaan taivaan, äärettömän avaruuden. Kaiken sen kuljetti tuuli minulle, puhdisti sieluni, puhtaaksi joka sopukan.

Sammaleisella mättäällä on pienen linnun hyvä olla. Maailma on turvanaan, jalat ovat pehmeällä alustalla. On turvallinen, hyvä olo.

Hiljaa niin hiljaa vain olla tahtoisin, alla tähtien taivaan kaiken unhoittaisin.

Aurinko ja kuu, minun omiani. Sydämeni askelissa olette aina mukana.

Lauseeni syntyvät tyhjyydestä niiden kehyksenä on avaruus joka on mielesi portti kaunein kaikista

Jokaisella on toisensa kautta yhteys kaikkiin.

Mikään ei täällä ole sattumaa.

Kaikella on tarkoitus. Sen löydät parhaiten etsimättä.

Heiluessani heinikossa olen vapaa, huojuessani tuulessa olen vahva. Seisoessani järkähtämättömästi paikoillani olen heikoimmillani.

Jos kysyn en kysy määrää kysyn laatua Kysymys on elämästäni

Kaipaus sisimmässämme kertoo meille jostain tärkeästä

Ruutujen takana asuvat maailmat toiset löydät ulottuvuudet joista et osannut uneksiakaan

Kaunis on hiljaisuus Lähde etsimään löydät uuden maailman

Kukka katseli veden pintaa hämmentyneenä Tuli oikein iloiseksi

Ihmeellinen matka kohti sieluni kotia on alkanut

Hippunen kultaa oli pudonnut tielle. Kaikki kulkivat sen ohi edes huomaamatta sitä. Lopulta eräs köyhä kulkija poimi sen mukaansa. – Näet sen mitä tahdot, koet sen mitä haluat.

Todellisuus ei ole sittenkään tässä ja nyt. Mietin, missä se on? Lähden etsimään – tänään!

Kaunein sana on olemassa, mikä se on sinulle? Tänään?

Rumaa ei ole. Kaunista ei ole. On vain mielipiteitä, kokemuksia. Elämyksiä ja elämää. Valitse.

Kirkkaus on kaikkialla Kuljet minne vain niin voit nähdä sen Jos tahdot oikeasti

Joinain hetkinä tunnen niin suurta kiitollisuutta, etten tiedä miten päin olisin. – Kuten tänään –

Pienet tiu’ut heläjää ympärilläni, untuvaiset ovat lähteneet matkaan. Olen tässä, ihmettelen, ihastelen niin suuri, autuas on maailmani.

Kiitos on jokaisessa päivässäni joka hetki.

Hiljaisuudessa voin löytää vastaukset suurimpiin ja myrskyisimpiin kysymyksiini.

Kaikki kasvaa ja muuttuu – se on hyvä niin.

Kauneus tulee pienistä asioista. Perhosen katseesta, kultakalan kimmellyksestä, kurkien aurasta, taivaan tähdistä. Mikä on sinun kauneutesi pieni salaisuus?

Tässä hetkessä tartun ikuisuuteen. Vien sen mukaani.

Ymmärrys on sitä, että tahtoo jotain hieman enemmän. Viisaus on sitä, ettei koskaan piiloudu itseltään eikä muilta. Vahvuus on sitä, että jaksaa kantaa vaikka on jo kannatellut iäisyyden. Luovuus on sitä, että on vapaa, niin vapaa ettei välitä ollenkaan.

Pieni puu kasvaa isolla mäellä, yksin ja vahvana se tulee olemaan iäisyyden.

On tullut aika avata silmät näkemään, korvat kuulemaan, kädet koskettamaan ja sydän tuntemaan.

Elämän ihmeellisyys on kummallisissa sattumuksissa, jotka saavat miettimään – Onko mikään sittenkään sattumanvaraista?

Olin vahva, vahvempi kuin aiemmin. Olin päässyt hopeisen karhun matkaan.

Aurinko matkaa taivaallaan. Sen loisteessa on hyvä olla. Kohotan katseeni ja tunnen lämmön. Minua rakastetaan.

Elää onnellista elämää juuri siinä hetkessä missä on.

Maailma on musta, pimeä, mutta voin tuoda siihen valoa ja valaista koko maapallon yhdellä henkäyksellä.

Kauneus tuli. Se laskeutui jalkojeni juureen tänä aamuna. Katselin sitä. Ymmärsin jotain elämän merkityksestä, siitä että kauneus on läsnä joka hetki kaikessa minkä koen, jos itse niin tahdon.

Kaukana aurinko, tähdet ja kuu – odotan omaa tähdenlentoani. Näen sen jo tulevan taivaanrannan rajassa minua kohti kuin iloisesti vilkuttaen.

Sateessa ja sumussa itkee pieni sydämeni, poimin sen maasta, otan käteeni. Se on vielä elossa, se sykkii sittenkin; minut valtaa rauhan tunne.

Ruutujen takaa katson maailmaani. Se on valkoinen, puhdas kuin lumi.

Pienen Enkelin kaavat, sinä sanoit. Olin epäuskoinen. Mitä minä niistä tekisin? Aika näyttää, sinä sanoit ja ojensit ne hymyillen minulle.

Heinät heiluu tuulessa. Meressä aallot käy. Niin olen minäkin – elämässäni.

Kiipijäjalat oli pienellä linnulla sulissaan. – Ihmettelin. Minäkin halusin päästä supernopeasti puuhun, ylös katselemaan kuuta, tähtiä ja aurinkoa.

Olen vain pieni piste avaruuden. – Tulen ja lähden, tiedän vain sen.

Ruusut ovat kukkineet pitkään. Katson niitä ajattelematta mitään. Olen kuin unessa niiden äärillä.

Muinainen etelä, muinainen pohjoinen, minä sijaitsen jossain välissä sen. En mene itään, en länteen. Olen ikuinen.

Mene rauhassa eteenpäin. Käännä jokainen kivi ja kanto. Aarteesi on siinä juuri silloin, kun sitä eniten etsit.

Pieni perhonen lähti matkaan innolla. Se ei pelännyt maailmaa, ei rosoisia kiviä. Se tahtoi vain lentää, elää ihanan perhosen elämän.

Ihana siivilöityvä valo kajastaa metsän reunassa heijastuen puiden lehtiin – olen onnellinen tänä aamuna.

Kaikelta silmäsi suljet. Ota ja näe mitä eteesi annetaan niin huomaat, että kaiken sä ilmaiseksi saat.

Mene ja etsi kaikkea mahdollista. Lopulta löydät juuri sen mitä tulit hakemaan.

Kuulen rummutusta. Olen viidakossa. Kaikki on hyvin.

Kaukana mäellä kasvaa iso koivu. En minä sen oksiin kurota, en yletä. Olen vain hiljaa allaan, kuuntelen kertomuksiaan, viisauttaan.

Kuljen tietä, kuljen polkua mutkaistakin. Menen sinne minne tie ja sen polut vievät minua. Seikkailen omassa elämässäni mittaamattoman uteliaana. Mitä minä löydän polkuni päästä lopulta?

Ihmeellinen elämä. Ihmeellinen maailma.

Elämän kauneus on pienissä asioissa.

Ota vastaan mitä annetaan. Arvoitukset; vastaukset eteesi kannetaan.

Sininen savu leijailee jossain sieluni syvyyksissä. En uskalla katsoa. Sitten katson ja huomaan sen kauneuden.

Elämä on luonnollista. Luotan siihen.

Elämän ja maailman ihmeellisyys on yksinkertaisuudessa.

On vain iloa ja keveyttä. – Niin on.

Uusi alku odottaa jokaisen mutkan takana.

Tuulessa soi kellot hiljaa, pellolla kypsyttää aurinko viljaa. Minä vain pieni ihminen, ymmärrän hiljalleen kaiken sen.

Sataa, sataa, maailmassani sataa. Olen hiljaa ja kuuntelen musiikkia sen. En lähde vielä. Sataa, sataa, kuuntelen musiikkia sen.

Hiljaisuudessa kulkee pieni hevonen eteenpäin. Tiensä on pimeä, mutta aurinkokin on silloin tällöin häntä lohduttanut läsnäolollaan. Pieni hevonen ei tiedä miksi on tällä tiellä, se tekee vain mitä sen on pyydetty tehdä. Se kulkee yhä eteenpäin vaikka on jo vuosisatoja sitten huomannut olevansa samalla kehällä kiertolaisena. Kaikki me olemme kehällä kiertolaisena; kuu, maa, aurinko, tähdetkin. Emme me kulje eteenpäin, emme taaksepäin. Me olemme, me olemme, yhä samassa pisteessä lopulta, aika on vääristymää. Meillä on vain tämä hetki, löytäessämme sen itsestämme voimme rauhoittua, pysähtyä, sillä ei ole mitään kuljettavaa. On vain elämä itse, sen tarkoitus, mutta mikä se lopulta on?

Hiekassa istuivat he kaikki, jokainen heistä oli ollut siellä tuhansia vuosia. Aurinko oli polttanut heidän ihonsa syville uurteille, heistä jokainen luuli olevansa yksin. Istuessaan hiekassa he eivät nähneet ympärilleen, he uskoivat maailmansa olevan hyvin pieni. He eivät tienneet, he itse olivat hiekanjyväsiä jotka muodostivat tuon hiekan jossa he asuivat.

Vastauksia Nopein reitti sinne mihin olen menossa, päämääräni? Ei ole nopeinta reittiä, on vain tie jolla olet. Olet perillä koko ajan kun vain ymmärrät, että tämä matka on sinun tehtäväsi. Et sinä koskaan pääse todella perille eikä sillä ole merkitystä. Tärkein on kokemus, oman elämäsi muovaaminen, oman taideteoksesi rakentaminen, luominen ja siitä nauttiminen. Luo ja nauti siitä, rakasta olemassaoloasi, sinua.

Etsiessäni onnea joudun usein sivupoluille, luulen löytäväni sen sieltä missä sitä ei ole koskaan ollutkaan. Etsiessäni onnea luulen sen olevan jotain mitä se ei voi koskaan olla. Olen etsijä, kun lopetan etsinnän olen perillä.

Niin on päiväni hiljainen täynnä pieniä hetkiä onnen. En ole siitä kiitollinen jos olen hiljaisuudessa koko elämäni. Välillä on oltava tuulta ja myrskyä, sillä muuten en voi hiljaisuutta ymmärtää, arvostaa sen karua kauneutta, joka ei ole runsautta ensi katsomalla. Ollessani tarpeeksi kärsivällinen hiljaisuus alkaa avautua minulle, avaa eteeni uuden maailman, jonka elävyys ja huuma ovat minulle jopa liian paljon kerralla. Otan pieniä annoksia tänään, että en humallu hiljaisuudesta.

Kierrän rihmaa, hitaasti päivästä toiseen kerään sitä. Rihmaa, jossa on kaikkea elämääni kuuluvaa. Niin paljon asioita, niin paljon tavaroita, niin paljon ajatuksia, niin paljon kaikkea. Kierrän rihmaa, joka on päivä päivältä painavampaa. Kerään kokemuksia, kerään elämääni, enkä aina tiedä miksi. Kaiken tarkoituksettomuus saa minut mietteliääksi, toisinaan turhautumaan. Minne olen menossa, mistä tulossa, mikä on kaiken tarkoitus. Etsin sitä aina toisinaan, tarkoitusta. Kuinka moni siitä lopulta välittää, tahtoo tietää, elää jonkin vuoksi? Hukassa tässä maailmassa lopulta, yksin. Kierrän rihmaa, hitaasti päivästä toiseen kerään sitä.

Kauas kuljettuaan hän vihdoin katsoi taakseen eikä ollut enää tunnistaa omaa kotiseutuaan. Hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Hän oli halunnut elää siellä koko elämänsä loppuun saakka, mutta nyt oli tullut hänen elämänsä ilta ja kaikki oli jo liian myöhäistä.

Kirkkaudessa voi asua monta päivää hymyillen ja nauraen, mutta välillä on tultava pois, maisteltava erilaisia elämyksiä, tunnettava mitä on suru ja viha, sillä maailma on täynnä vastakohtaisuuksien kokemista ja juuri ne tekevät ja synnyttävät tarinaa nimeltä Elämä.

Kaikkein helpointa on olla tekemättä ja yrittämättä yhtään mitään. Sillä tavalla ei varmasti voi epäonnistua. Mutta jos tahdot jotain tapahtuvaksi on sinun oltava valmis myös epäonnistumaan.

Kumpi on kauniimpi mielestäsi, kivi vai perhonen? Et voi vastata, sillä oikeaa vastausta ei ole. Ei ole mitään eroa näiden kahden välillä. Kaikki ovat samanarvoisia, yhtä keveitä, yhtä raskaita. Samanpainoisia olette myös sinä ja ihminen vierelläsi.

Puu, joka levittää oksansa ja juurensa mahdollisimman laajalle, saa tukevan perustan ja näkee paljon.

Mikään ei ole itsestään selvää: ei tuuli, ei tuli, ei maa. Kaikella on oma tarkoituksensa täällä myös sinulla, olla juuri se mikä olet.

Kaikissa maailman ihmeissä on yksi sama runous. Se kulkee kuin punainen ohut lanka niiden lävitse. Seuraa tuota lankaa, opit paljon maailmasta ja sen ihmeistä.

Ritari oli eksynyt, ei löytänyt linnaansa. Linnan portti oli kuitenkin odottamassa hänen selkänsä takana. Hän ei nähnyt, sillä hän oli niin hätääntynyt. Rauha = selkeys. Pysähdy ja näe kaikki mahdollisuutesi.