Ystävän lohdutus surussa – Lohdutuksen sanoja surevalle

Et ole yksin tässä surussa. Olen täällä sinua varten, tänään ja huomenna. Niin kauan kuin tarvitset.

Suru ei ole heikkouden merkki. Se on rakkauden merkki. Anna itsellesi lupa tuntea kaikki se, mitä sydämessäsi on.

Vaikka maailma tuntuu nyt pimeältä, valo palaa. Anna ajan tehdä työtään ja ole lempeä itsellesi.

Suru tulee aaltoina – joskus hiljaisina, joskus murskaavina. Älä yritä taistella niitä vastaan. Anna aaltojen tulla ja mennä. Jokainen aalto vie sinut lähemmäs rauhaa.

Muistot eivät katoa. Ne kantavat sinua silloinkin, kun omat voimat eivät tunnu riittävän.

Sinun ei tarvitse olla vahva juuri nyt. Sinun ei tarvitse selviytyä yksin. Anna kyyneleiden tulla, anna surun olla. Se on osa rakkautta, jonka kannat sydämessäsi.

Sydän muistaa senkin, minkä mieli yrittää unohtaa. Rakkaus ei katoa – se vain muuttaa muotoaan.

Joskus paras lohtu on hiljaisuus, jaettu hetki ilman sanoja. Tiedä, että olen ajatuksissani kanssasi, hiljaisuudessakin. Surusi on minunkin suruni, ja kannan sitä kanssasi.

Rakas ystävä, toivoisin voivani ottaa pois kaiken tuskan. En voi, mutta voin olla vierelläsi. Voit soittaa milloin tahansa, itkeä, puhua tai vain olla hiljaa. Olen täällä sinua varten.

Lähetän sinulle halauksen, joka kantaa surun yli. Ystäväsi sydän sykkii sinun puolestasi.

Kun omat jalkasi eivät kanna, nojaa minuun. Ystävyys on sitä, että ollaan toisen rinnalla myös silloin, kun sanat loppuvat ja jäljelle jää vain kyyneleet.

Ei ole kiirettä toipua. Suru ottaa oman aikansa. Olen ystäväsi tänäänkin, huomenna ja aina.

Haluan kantaa osan surustasi, vaikkei se kevenisi jakamalla. Haluan kuulla muistojasi, nauraa ja itkeä kanssasi. Siihen ystävyys on – yhdessä myös vaikeina hetkinä.

En voi poistaa kipuasi, mutta voin kulkea vierelläsi. Askel askeleelta, niin kauan kuin tarvitset.

Sinussa on enemmän voimaa kuin tiedätkään. Tämäkin suru kantaa sinut johonkin uuteen – ei parempaan, mutta eteenpäin. Ja eteenpäin riittää.

Yksi päivä kerrallaan. Yksi hetki kerrallaan. Se riittää. Sinä riität.

Surra on rohkeaa. Se vaatii voimaa kohdata tyhjyys ja kaipaus. Sinä olet rohkeampi kuin uskot olevasi. Anna itsellesi tunnustus siitä.

Jokainen uusi aamu on lupaus siitä, että elämä jatkuu. Ei samanlaisena, mutta jatkuu. Ja sinä jatkut sen mukana.

Surulle ei ole aikataulua. Kukaan ei voi sanoa, milloin sinun pitäisi olla valmis. Kulje omaa tahtiasi, ja muista: jokainen askel on oikea askel.

Surun maaperään kylvetty toivon siemen kasvaa hitaasti. Ensin se on näkymätön, mutta ajan myötä se versoo. Ja jonain päivänä huomaat, että muistoista on kasvanut jotain kaunista ja pysyvää.

Valoisampia päiviä on edessä, vaikkei siltä nyt tunnu. Rakkaus, jota kannat mukanasi, valaisee tien eteenpäin.

Rakkaus on vahvempi kuin suru. Se kantaa läpi pimeimpienkin öiden ja tuo aamun mukanaan. Pidä kiinni muistoista, pidä kiinni rakkaudesta – ne ovat sinun voimasi ja sinun lohtusi.

Sinä selviydyt tästä päivästä, vaikka taivas on pilviä täynnä. Sinä selviydyt huomisesta, vaikka sataa jo hiljalleen lunta. Sinä selviydyt ja luotat taas, että elämä kantaa. Sinä selviydyt läpi murheiden ja olet taas toiveiden lähde. Sinä selviydyt vaikket uskoisi niin voivan edes käydä. Olet monien ajatuksissa, rukouksissa ja toiveissa.

Minun on uskottava, että yhä olet olemassa. Jossakin. Että yhä katselet minua. Joskus. Että yhä rakastat minua. Jotenkin. Minun on uskottava, että kaikella on tarkoitus. Jonkinlainen. Että hyväksyn lähtösi. Kuitenkin.

Hän, jota rakastin on poissa, vaan lämpönsä hän jätti sydämeen. Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa ja yhä kuulen äänen vaienneen. Hän, jota rakastin käy yli sillan ja aina saapuessa uuden illan, käyn hänen kanssaan halki pimeän. Hän, jota rakastin ei ole toista. Sain kerran lahjan kaikkien suurimman, en avaruuksista, en maailmoista voi löytää toista, häntä rakastan.

Taatusti hän kuulee. Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa. Ehkä hän on nyt onnellinen, ehkä joidenkin ei ole tarkoituskaan jäädä meidän elämäämme pysyvästi. Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita, vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut. Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta saadakseen kaiken kuntoon. He hoitavat hommansa tosi nopeasti, jotkut.

Jotkut vain ikään kuin käväisevät elämässämme antamassa meille jotakin, tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää, ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme. Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan, antamaan ja välittämään. Se oli hänen lahjansa sinulle. Hän opetti sinulle paljon, ja sitten hän lähti. Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään. Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti.

Toivoisin olevani enkeli, joka kulkee edelläsi tietä tasoittamassa. Joka kulkee rinnallasi apua antamassa. Joka kulkee takanasi jälkiä peittämässä. Joka kulkee ylläsi sinua varjelemassa. Toivoisin olevani enkeli, joka hoitaa kun olet haavoitettu. Joka ymmärtää, kun olet masentunut. Joka suojelee kun myrsky yllättää.

Antaa kyynelten tulla, antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt. Kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Sydän aina tuntee ja ajatukset tekevät surutyötä. Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista. Luopumista siitä, mitä emme koskaan omistaneet, vaan saimme pitää määräajan lahjana.

Antakaa nukkua kipua tunteneen, antakaa nukkua rauhan- rannalle saapuneen, antakaa tuulien laulaa lauluja uurastajasta, antakaa aaltojen kertoa menneestä rakkahasta.

Ei tunne tietänsä ihminen, elo on hiukkanen, hetkinen, valot, varjot vuoroin täyttää sen kuka tietää päivänsä viimeisen.

Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat, koska minä asun eräässä niistä, koska minä nauran eräässä niistä.

Sinun tähtesi ovat niitä, jotka osaavat nauraa! Ja sitten kun olet unohtanut surusi, niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut.

Antoine de Saint-Exupéry (1900 - 1944)

Elämässä on hetkiä, joihin ei ole sanoja, voi vain toivoa toiselle voimaa ja valoa.

Rakas Taivaan Isä, miksi äiti itkee? Miksi isällä on niin raskaat askeleet?

Minäkö heille olen surua tuottanut, kun vain katselen täältä kaukaa. Enkä tule, vaikka he odottavat niin kovasti, että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä, äitiä lohduttaa, pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois? Voitko isän olkaa taputtaa, ettei niin kumarassa hän ois?

Kun kuuntelee tuulen huminaa, on kuin hän saapuisi kertomaan. Mulla koti on uusi ja kaikki hyvin miks´ kuljette silmin kyyneltyvin.

Elämä ilman kyyneliä on autiomaa ilman sadepisaroita. Tänään on kyynelten aika.

kuuntelemassa, tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä. Kuule, tähti putosi helähtäen! Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä. Edith Södergran (1892 - 1923)

Älä äiti itke, sillä minun aikani ei ollut vielä. Kävin vain katsomassa, mutta tulen myöhemmin uudelleen.

Äiti, pyyhi jo kyyneleet, Tiedän, sun on ikävä, mutta minä olen tässä, vierelläsi, vaikka et minua näkisikään.

Äiti, katso ulos. Olen poutapilven hattarassa, tuulessa kosketan hiuksiasi. Sadepisarassa annan suukon poskellesi. Auringon säteessä tunnet lämpöni. Linnun laulussa helkkää nauruni. Tähtien tuike on minun silmäniskuni.

Olen joka hetkessä, jokaisessa askeleessasi. Äiti, en ole mennyt minnekään. Olen tässä, ikuisesti, sydämessä.

Äsken sadun saaren avosilmin näin, virta sitä kahtialta kaartaa. Palaan sinne päivän painuessa länteen päin, kun illan varjot jo iäks’ saartaa.

Majan matalaisen sinne rakennan, vuoteen sammaleisen, jolle uinahdan. Lyönnit harvenevat lasken sairaan sydämen. Kuulen siiven havinaa jo kuolon joutsenen. Kun se vihdoin virran syliin laskeutuu, silloin vaivat vaipuu, taivas avartuu.

Aino Kallas (1878 - 1956)

Minulla on joku tuolla pilvien päällä,

kirkkaimpana tähtenä tuikkimassa

ja elämääni valaisemassa.

Hän elää enää vain sydämessäni

ja miljoonat kyyneleet ovat

poskeani pitkin vierineet,

koska ikävä on niin särkevä.

Kuolemaa ei ole Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen. Minä olen minä, Sinä olet sinä. Mitä me olimme toisillemme, olemme yhä. Kutsu minua tutulla nimelläni. Puhu minulle sillä luonnollisella tavalla, miten ennen puhuit. Älä käytä erilaista äänensävyä, älä pakota itseäsi juhlalliseen tai surulliseen puhetapaan. Naura kuten aina nauroimme pikku jutuille, joista nautimme yhdessä. Leiki, hymyile, ajattele minua, rukoile puolestani. Anna nimeni olla kotiväen puheissa, niin kuin se on aina ollut, puhukaa minusta ilman kliseitä, ilman varjojen häivää. Elämä tarkoittaa kaikkea. Se on sama mitä se on aina ollut, katkeamaton jatkuvuus. Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi, vaikka olen poissa näkyvistäsi. Odotan sinua, välimatkan päässä, jossain hyvin lähellä, juuri kulman takana. Kaikki on hyvin. Henry Scott Holland (1847 - 1918)

Sinä iltana monta tähteä näin, syttyi kirkkain tähti yllättäin. Sitten kuulla sain sinun poistuneen ja jäiseen tuulen henkäykseen se loi timantiksi kyyneleen. Kun taivaalle katson ja tähden nään, muistan sinua, ystävää. Kirkkaana muistosi säilytän, tähtitaivaalle tuulessa terveisen lähetän.

Sinut aistin kuin tuulen, aamukasteisen uuden, sinä tunteeni täytät kuin tuoksuva maa. Tulet aalloista merten, käyt varjoissa illan, yön hetkinä hiljaa sinut syliini saan.

Kun olet iloinen, katsele syvälle sydämeesi ja huomaat, että ainoastaan se, mikä tuottaa sinulle surua, antaa myöskin iloa. Kun olet murheellinen, katsele taaskin sydämeesi ja huomaat, että tosiaankin itket sitä, mikä on tuottanut sinulle iloa. Kahil Gibran (1883 - 1931)

Köyhä on oikeastaan vain se, joka ei jätä jälkeensä mitään kaipaamisen arvoista ja se, jolla ei ole mitään kaivattavaa. Meidän on rakastettava poisnukkuneita jälkeenjääneissä ihmisissä. Murhe ja suru ovat ikään kuin huuto rakkauden puoleen. Meillä on yhteys poisnukkuneisiin niin kauan, kuin he jatkavat elämäänsä meidän rakkautemme kautta.

Olet se tunne joka hiipii uniini öisin Varjo, joka seuraa huomaamatta Jäljet, jotka toistavat askeleeni Olet jokaisessa hetkessä, sadepisarassa, auringonnousussa Olet mielessäni aina vaikken sitä sanoisikaan En ole unohtanut sinua vaikka oletkin mennyt.

Väsynyt ja yksin. Väsynyt, niin että mieltä särkee. Kalliopaasia alas valuu sulanut lumi. Sormet puuduksissa, polvet tärisevät. Juuri nyt nyt juuri ei saa hellittää.

Toisten tiellä on lepopaikkoja päivänpaisteessa He tapaavat toisensa siellä, mutta tämä on sinun tiesi, ja juuri nyt, nyt juuri et saa horjua.

Itke jos voit. Itke, mutta älä valita. Tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää.

Emme sanoa voi – emme tahdokaan, hän kuoli – ei, hän lähti vaan valoisin hymyin viittoen hän vaelsi toiselle rannalle jättäen meidät aavistamaan miten kauniit ovat rannat sen toisen maan.

Keväisen taivaan tuulet minut mukaanne ottakaa ja hellästi kantakaa sinne, missä uupunut levätä saa. Olen kulkenut pitkän matkan ja minua väsyttää. Saan viimein levon ja rauhan ja unen ihanan.

Minun surussani kolmanneksi vaikeinta on myöntää, ettei näe enää koskaan, ei kuule enää koskaan, ei tunne enää koskaan. Toiseksi vaikeinta on muistot, joita en ole valmis muistelemaan. Kaikista vaikeinta on, etten ehtinyt kertomaan, kuinka rakastan, mutta samalla kaikista parhainta surussani on se, että minä itse tiedän, kuinka rakastan.

Koeta jaksaa päivä kerrallaan, enempäähän Sinun ei tarvitsekaan. Huominen pitää huolen itsestään.

Oispa mulla voimaa kuin tahtoa oisi, en tuskaa näin suurta kantaa sun soisi. Jos ois siipeni vahvat ja syliini saisin osan sun murheestas sitä kuljettaisin, auttaisin taakkaa tätä kantamaan joka tuli sun sydämees asumaan.

, saan kulkea rajalla ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento. En ole poissa vaan luoksenne saavun,

mukana jokaisen nousevan aamun

ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä

Ei mustaa murhetta tummempaa, ei sydäntuskaa polttavampaa, kuin rakkaimpansa luovuttaa, jota ikuisesti muistaa ja rakastaa.

minun lohduttajakseni päälle maan. Nyt vast’ olen ihminen: mulle hänen kauttaan kaikki annetaan.

Hänen luokseen lentävät laulut kuin pienet linnut riemuiten. Hänen ruumiinsa on kuin sielu ja sielunsa taivaan kaltainen.

Kuin unista suloisista hän on astunut aineen maailmaan. Hänen hentoa olkaansa vasten pään painan nyyhkivän, autuaan.

Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa, vei voimat ja unen antoi. Se taittoi sukumme vanhinta viljaa, pois rakkaamme luokseen kantoi.

Vain aika on se, joka parantaa haavat, niin kauan kyyneleet vuotaa saavat. Ne kuivuvat myöhemmin itsestään, tuska tyyntyy hiljaiseen ikävään.

Niin äkkiä päivä sammua voi, ei kohtalon kello edeltä soi. Sydän itkee kaipuuta, ikävää, enää muiston helmet kimmeltää.

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele – miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

Kiitos, kun olit totta hetken, nyt mun täytyy tästä jatkaa. Vierelläni teet loppuretken vaikka se olis kuvitelmaa. Kun taivaan tähdet tuikkii luokseni lentää saat jokaisen illan myötä unessa tavataan.

Suru kietoutuu ympärille, kuin usvaharso joka tiivistyy kyyneliksi poskille. Jonain päivänä usva haihtuu, tilalle jää kuulas, kirkas kaipaus ja yhdessä eletyn muisto.

Rakkahin lensi pois, vaikka hän vielä elää vois. Säilyttää hänet mielessäni saan, ja surun perheen kanssa jaan.

Mut hamaan ajattomuuteen kuvas kauniin kalleudeksi vien. Kun heräämme eloon uuteen, sua varron varrella tien, ja varjonas silloin käyvä lien, valo, vierelläs ajattomuuteen.

Öin, päivin kauhusta pitkin sua, kadotettua, itkin. öin, päivin rukoilin sua takaisin.

Hän, Lempeä, armahti meitä yön piirissä eksyneitä. Sain tuntea värähtäin taas kätesi kädessäin.

Oi kuuntele — tuskamme raukee. Läpi saartavan metsän aukee valojuova ja himmeä tie. Tule! — Kotiin meidät se vie.

Hiljaisuuden puutarha kukkii lohdutusta, että ilon löytäisi hän, jonka mieli on surusta musta,

Hiljaisuuden puutarha poutapilvien varjoista tehtiin. Enkelit piirsivät kaipausta kukkien terälehtiin.

Hiljaisuuden puutarha on lohdutuksen puisto. siellä on monta polkua, ja kaikkien nimi on Muisto. Pia Perkiö & Tiipi Jokinen

Suurin suru on sanaton, syvin kaipaus äänetön. Tää hiljaisuus kantakoon sulle sen, osanottoni suurimman lämpöisen.

Purjehdus on päättynyt. Meri huokaa rantakiviin. Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon. On muuton aika.

Vaan ylitse kaikkien kyynelten, tuhat muistoa meitä lohduttaa. Ne tallessa päivien menneiden, tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa.

Kanervain lempeä katse ja hohto sammaleen. Minä metsässä kulkien hiljaa pientä polkua teen. En tiedä määränpäästä, kun yksin vaellan. Syyspilvistä hopeasateen vain kuulen solisevan, ja on kuin paluutietä ei enää olisikaan, kun vihreän sammalen myötä minä kävisin nukkumaan. Ja saapuisi siintävä pilvi ja minut poimisi pois ja enkelten valtava laulu avaruuksien halki sois. A. Kivimaa

Perinteinen intiaanirukous Kun olen kuollut Itke hiukan minun vuokseni Ajattele minua toisinaan Mutta älä liikaa. Ajattele minua silloin tällöin Sellaisena kuin olin eläessäni. Toisinaan on mukava muistella Mutta ei kauan. Jätä minut rauhaan Niin minäkin jätän sinut rauhaan Ja niin kauan kuin elät Säästä ajatuksesi eläviä varten.

Toivoisin olevani enkeli, - jolla olisi voimia Sinulle, jos heikkona olet. - Jolla olisi aikaa Sinulle, jos kiire ahdistaa. - Joka opastaa Sinua, jos apua tarvitset. - Joka valoa näyttää, jos pimeässä kuljet. - Joka rohkaisee Sinua, jos epävarmana kuljet. - Toivoisin olevani enkeli, joka kuiskaa Sinulle, Sinä voit, Sinä pystyt, Sinä olet hyvä, kaikki on hyvin.

. Ja se on suuri siunaus ja lohdutus sille, joka vaikeuksissa kamppailee.

Maria Jotuni (1880 - 1943)

Palaa kynttilä hiljalleen, ilta pimenee. Tuska kaivaa rintaa, koskee, kirvelee. Kuun valolta lohtua pyydän, auta poloista. Yksinäistä kulkijaa, muiden joukossa. Suljen silmät kostuneet ja yhteen käteni liitän. Pyydän rauhaa sydämeen ja voimaa jaksamaan.

On ikävää, jota ei voi ilmaista, on kaipuuta, jota mitkään teot eivät voi täyttää, ja on rakkautta, joka ei vaadi muuta kuin sydämen hiljaisuutta

Kiitos sulle rakkaimpani, olit kallein päällä maan, annoit voiman, uskalluksen, jota arkeen tarvitaan. Olet mennyt, olen yksin, perääsi näin huutaen äänettömän huokauksen: Olet rakkain, tiedät sen.

Ei elämän arvo riipu sen pituudesta, eikä ihmisen merkitystä mitata hänen saavutustensa määrällä. Lyhytkin elämä on kokonainen. Päivänkin matkalla voi nähdä olennaisen.

Jeesus, anna enkeleitä sinne, missä itketään, sinne, missä tukahdutaan kaipaukseen ja ikävään. Jeesus, anna enkeleitä, kun mieli on avuton, kun on tullut suuri huoli, joka liian raskas on.

Kun puistoja vihertyneitä taas yksin kulkea saan, kun ei johda armaita teitä mua kätesi milloinkaan, niin on kuin löytynyt vasta ois rakkauteesi tie. Sinun henkeäs autuasta ci mikään luotani vie.

Tiedänhän sen että ymmärrä en kuinka suuri on surusi määrä siks puhu mä en, siks vaikenen ettei sanani olisi väärä

Tää hiljaisuus kantakoon sulle sen, osanottoni suurimman, lämpöisen..

Et ole sittenkään yksin. Tulee päiviä, jolloin et jaksaisi jatkaa tätä yksinäistä, mutkaista matkaa. Niin raskaalta kulkea tuntuu tie, et ehkä tiedä, minne se vie. Ne, jotka kulki sen aikanaan, eivät palaa takaisin kertomaan miten surujen metsässä suunnistetaan, kuinka ikävän portit avataan tai koska ja missä tavataan. Se on paikka, josta vaietaan Vai onko juuri tuo oksa tässä rakas käsi kättäsi etsimässä. Ja kun tuulen hiuksillas leikkivän luulet, ole hiljaa, kaivatun äänen kuulet, hyväilee sinua rakkaat huulet. Hänen hymyään luontokin hymyilee, puhu ystävä, kyllä hän kuuntelee.

Sitä mitä kaipaamme emme menetä koskaan. Sitä jota rakastamme kaipaamme aina. Emme menetä koskaan sitä mitä rakastamme. Sitä jota rakastimme rakastamme aina.

Jos voisin henkäistä yhdenkään raskaan huokauksen puolestasi, itkeä yhdenkään kyyneleen puolestasi, kärsiä edes hetken surua ja ikävää puolestasi, mikä sinua auttaisi ja lohduttaisi, niin sen tekisin! Mutta sydämessäni olen ajatuksin luonasi ja pyydän sinulle apua, lohdutusta ja voimaa.

Iltarusko tummui yöksi, luo portin saapui matkamies. Anovan katseen luo vartijaan: Niin väsynyt on sydän mulla, lepoon saanko jo tulla. – Katso, hänelle portti hiljaa aukeaa.

Me lähdemme elämästä emmekä kuitenkaan lähde. Me elämme edelleen kaikessa, mitä olemme tehneet. Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisee toisten teitä. Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat rakastaneet meitä.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, pian meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin. Sulle lausumme nyt näkemiin.

Et palannut niin kuin toivomme oli, et tullut luoksemme enää. Vaikka aika suruumme lohtua tois, ei tyhjyyttä koskaan se poistaa vois.

Oli iloa täynnä ne päivät, jotka luonamme viivyit. Sun leikkisi kesken jäivät, pois taivaan pihoille siirryit.

Kun noutaja niittää kypsää viljaa ja korjaa matkaajan uupuneen, kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa, onko aihetta muuhun kuin kiitokseen? Siksi kiitos ja siunaus matkalla myötä sinne, missä ei tuskaa, ei yötä.

Kaikki alkaa pienestä, kasvaa ja tulee suureksi, vain murhe, joka syntyy suurena, pienenee ja hiljenee ajan myötä.

Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä me kadotamme osan itsestämme, usein juuri parhaan osan.

Kuulen kirkonkellojen lyövän, niiden kaiku on koruton. Sielu ilman toista täällä yksin on onneton. Kerran vielä kaikuu ääni kellojen. Sitten jäljellä hiljaisuus, matka rakkaan viimeinen.

Jonain päivänä tuuli vie pilvet, aurinko tulee esiin. Jonain päivänä surumme on kevyempi kantaa.

Hakusanat: Lämmin osanotto tekstiviesti, lohdutuksen sanoja sanoja osanotto suruun, voimasanoja surevalle, ystävän lohdutus surussa, osanotto viesti, osanotto runo, lyhyt surullinen runo, lämmin osanotto suruun, osanotto suruun tekstiviesti, surunvalittelu runo, suru runo, lohdutuksen sanoja, lohdutusruno, osanotto suruun runo, voimaruno suruun, lohdutuksen sanoja, osanotto suruun, runo surusta, lohdutuksen sanoja suruun, lohdutus runo suruun, voimia suruun, osanotto värssy, sanoja suruun, lohdutus surussa, voimia antava runo, runot suruun osanotto, surunvalittelu omaisille, lohdutusrunoja surevalle, lohdutus suruun runo, lohdutus runoja ystävälle, voimia suruun runoja, surunvalittelu viesti