Lyhyitä muistolauseita kukkavihkoon – Kauneimpia ja koskettavia muistolauseita

Ikävöiden, rakastaen, muistaen.

Rakkaana muistettuna, ikävöitynä aina.

Kiitos kaikesta. Muistosi elää sydämissämme.

Sinä jätit jäljen, joka ei koskaan häviä.

Lepää rauhassa. Muistamme sinua aina.

Sydämessämme aina, unohtumattomana.

Kaipaamme sinua. Muistosi on meille kallis.

Ikuisesti rakas, ikuisesti muistettu.

Kiitollisuudella ja rakkaudella. Lepo rauhassa.

Muistosi elää meissä. Olet ikuisesti osa meitä.

Rakkain muistoin, syvimmällä kaipauksella.

Kiitollisin mielin. Muistosi on meille arvokas.

Aina muistoissa, ikuisesti sydämessä.

Lämpimin muistoin ja syvimmällä kaipuulla.

Valosi sammui, mutta muistosi loistaa.

Suurella rakkaudella ja ikävällä. Lepo rauhassa.

Nämä kukat kertovat sen, mihin sanat eivät riitä.

Kaipauksella ja kiitollisuudella. Muistomme sinusta ei sammu.

Kaunein lahja, jonka meille jätit, on muisto sinusta. Se ei haalistu, vaan kirkastuu ajan myötä.

Jokainen yhteinen hetki on kuin kukka muistojen puutarhassa. Sinun puutarhasi on kauneimpia, mitä tiedämme.

Rakkaus jättää jäljen, joka kestää kauemmin kuin itse elämä. Sinun jälkesi on pysyvä.

Hiljaisissa hetkissä kuulemme äänesi, ja muistamme kaiken sen hyvän, minkä meille annoit.

Sinusta jäi valoisa muisto, joka lämmittää meitä vielä silloinkin, kun ulkona on pimeää.

Rakkaus ei sammu, vaikka elämä päättyy. Sinä elät jokaisessa muistossa, joka saa meidät hymyilemään.

Jätit tyhjän paikan, jota kukaan muu ei voi täyttää. Mutta muistosi lämmittää meitä aina.

Aika ei paranna kaipuuta, mutta opettaa elämään sen kanssa. Kantamme sinut mukanamme joka päivä.

Sinä annoit meille enemmän kuin tiesit. Elämäsi oli lahja, josta olemme ikuisesti kiitollisia.

Sytytämme kynttilän muistollesi. Sen valo muistuttaa siitä lämmöstä, jonka toit elämäämme.

Kauneimmat muistot eivät haalistu. Ne elävät meissä ja kulkevat mukana sinne, minne ikinä menemmekin.

Sanomatta jäi niin paljon, mutta sydän tietää kaiken. Kiitos, että sain tuntea sinut.

Surumme syvyys kertoo rakkautemme suuruudesta. Olet poissa, mutta et koskaan unohdettu.

Muistamme hymysi, lämpösi ja hyvyytesi. Ne eivät katoa, vaan elävät meissä eteenpäin.

Ikävä on rakkauden toinen nimi. Meillä on ikävä sinua joka päivä, ja se ei koskaan muutu.

Me yhdessä elomme polkuja, hyvin nuoresta asti teimme. Ja halki elämän aallokon, yhteistä purttamme veimme. Tuli päiviä kirkkaita onnellisia, tuli päiviä tuskan täyttämiä. Nämä kaikki nyt muistoissa yhteen liittäen, sinua rakas kaivaten, matkasta kiittäen.

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että moni asia olisi toisin ja vaikeaa. En sitä, että suru asettuisi taloksi, että kaipaus tuntuisi joka hetki.

Niin lyhyt oli onnemme latu, niin kaunis kuin kaunehin satu. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on ja kaipaus sammumaton.

Oli kanssasi helppo taivaltaa, kättäs viimeiseen asti puristaa. Kiitos rakkaudestasi.

Hän, jota rakastin on poissa, vaan lämpönsä hän jätti sydämeen. Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa ja yhä kuulen äänen vaienneen.

Elämäsi oli matka, joka kosketti monia. Nyt se matka jatkuu meissä, jotka jäimme muistamaan.

Lupaamme muistaa sinut sellaisena kuin olit – aitona, lämpimänä ja korvaamattomana.

Elämäsi kirjassa on lukuja, jotka saavat meidät hymyilemään vielä vuosienkin jälkeen.

Vaikka kätesi ei enää pidä kiinni, tunnemme sen otteen edelleen. Muistosi kulkee mukanamme.

Sinusta tuli yksi taivaanrannan tähdistä. Katsomme ylös ja tiedämme, että olet siellä.

Elämäsi oli merkityksellinen ja kosketti monia. Muistosi elää niissä, joita rakastit.

Kuin puu, joka antaa suojaa ja varjoa, sinäkin annoit meille turvaa. Juuresi elävät meissä.

Perintösi ei ole tavaroissa, vaan kaikessa siinä hyvässä, minkä jätit jälkeesi tähän maailmaan.

Aika kuluu, mutta muistot pysyvät. Sinä olet osa tarinaamme, nyt ja aina.

Kun tähdet syttyvät iltaisin, muistamme sinua. Valosi ei sammu koskaan.

Hiljaisuudessa kuulemme sinut parhaiten. Muistosi puhuu meille rakkauden kieltä.

Aamunkoitosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa. Määränpäähän saapuessaan uneen rauhaisaan vaipua saa

Aika kuluu, suru muuttaa muotoaan.

Aika liitetty on aikaan uuteen, hän lähti hiljaa kauas ikuisuuteen.

Aikamme on lyhyt, syttyvä sammuva kuin liekki.

Aikansa työllä, aikansa levolla suvisena päivänä. Nyt minä lepään.

Askel hiljenee - seisahtuu, liekki hiipuu - sammuu. On kiitoksen ja jäähyväisten aika.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten

Aurinko laskee aikanaan, tie kulkee aamuun uuteen

Ei kauniimmin ihminen lähteä voi, kuin unessa hiljaa nukkua pois.

Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa, se on ihmisen ihana oikeus

Ei päivien luku ole elon mitta, vaan mitä päiviin saa mahtumaan ei talteen pantu ole rikkautta, vaan mitä onnistuukaan jakamaan.

Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sydämessä kärsineen.

Ei unohdu muistosi kaunis, hyvä, viime leposi olkoon rauhaisa, syvä.

Elo ehti jo illaksi hiipua, siks´siunattu on ikiuni rauhaisa.

Elo, onni, lyhyt maallinen, ilo ikuisuudessa on iankaikkinen.

Elonpäivä jo iltaan ehti pois painui se verkalleen. Elon kirjan viimeinen lehti näin kääntyi hiljalleen.

Elämäsi oli työtä, sydämesi oli hyvyyttä. Olkoon leposi rauhaisaa.

Elämä täällä on kuin vedessä kuun kuvajainen, otat sen kämmenelle, ihmettelet onko sitä.

Emme unohda muistoas kaunista, hyvää, viime leposi olkoon rauhaisaa, syvää.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä

En tiedä mittaa matkani, jos kuinka lyhyt lie vain yhden tiedon tarvitsen: se ett' on kotitie.

Et jättänyt jälkeesi tyhjää sijaa, vaan rakkauden täyttämän muiston.

He menevät pois, puistoissa hiljenee. Niin paljon on muistoja tiellä, he kotona siellä.

Heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa.

Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.

Hiljaa elit, hiljaa sammuit pois, niin kuin päivä mailleen mennyt ois.

Hiljaa, hiljaa kuljen tietä ikiuneen. Silmäni mä suljen, aika levon on.

Hiljainen vaeltaja maan, elon ehtoon tullen levon saa. Nuku unta rauhaisaa.

Hiljaisuuden äärelle sä miksi käyt näin varhain. Ain’ sydämissäin sinusta säilyy muisto parhain.

Hiljeni askel elontiellä, uuvuit kun sairaus voimasi vei. Nukkuos rauhassa kauneinta unta, muistosi koskaan unhoitu ei.

Hiljennyt on sydän kallis, sammunut on katse hyvä lepää käsi apuun valmis, meille jää vain suru syvä.

Hyvä ystävä on lähtenyt - muistot elävät ikuisesti.

Hyvä on ihmisen olla sylissä vihreän maan. Nurmelle lämpöiselle, apilan huojuntaan suloista painaa päänsä pienen ihmisen. Valkean pilven valoon nukkua huoaten.

Hyvä on nukkua lepoon, rauhaan. Siirtyä rantaan tyyneen, lauhaan, kun ilta pilvet jo ruskottaa.

Hyvän ihmisen elämä jättää kallisarvoisen muiston ja hänen poismenonsa suuren surun.

Hyvän ihmisen muisto miten mieltä se lämmittää.

Hän jätti tuuleen kuiskauksensa, hymynsä auringon lämpöön ja tähtiin silmiensä ystävällisen tuikkeen.

Hän lähti, mutt’ on vielä lähellämme tuhansin sitein meihin liittyen ja kotihin ja liki sydäntämme jäi kaiku askelten rakkaiden

Hän oli niin kevyt. Maa tuskin tunsi hänen painoaan. Miten paljon tuskaa tarvittiin, kunnes hän oli niin kevyt

Ihana rauhan ranta, suloisen levon antaa vaivoista vapahtaa surut, murheet lopettaa.

Ihminen kuolee - muisto elää.

Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole.

Ihmisessä vain kuolevainen katoaa, hyvyys, rakkaus ikuisesti jää.

Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät

Ikuinen rauha, onnellinen osa.

Iltaan ehti kevään päivä, jälkeen jäi vain surun häivä.

Itkien muistele. Hymyillen muistele. Kiittäen muistele. Luottaen valoon, tulevaisuuteen.

Joka hetkistä ajoilta lapsuuden ja kaikista päivistä jälkeen sen, Sinua ajattelen kiittäen

Jokainen hetki voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.

Jokainen päivä on yhtä lähellä ikuisuutta.

Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Jospa mä löytäisin niityn sen, missä kasvaisi sininen kukka missä jälleen mun lintuni lentäisi, missä vihreä ois nurmen nukka.

Jäi jälkeesi kaipuu, jäi sanaton suru.

Jäi jälkeesi mökkipiha hiljainen, sen puut ja pensaat lintuineen. Me katsomme jälkiä kättesi töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Jäi tyhjäksi polkumme kotimme tiellä, voi miten toivoimme sinun toipuvan vielä mutta et jaksanut enää kestää, sun lähtöäs emme voineet estää.

Järven rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.

Jätit meille muiston valoisan, niin kauniin, rakkaan ja hyvän.

Jää hyvästi, äiti! Oli osasi antajan ainiaan. Nyt vieläkin kalleinta annat meille, pyhät muistot valoksi elämän teille. Jää hyvästi, kunnes kohdataan!

Jäivät kukat kukkimaan jäivät linnut laulamaan, sinä yksin ystäväni lähdit.

Jäämme kiitoksin kaipaamaan, vaalimaan lämmintä muistoas ainiaan.

Kaatunut on metsän komein honka.

Kaikk´ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk´ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää

Kaikk’ on niin tyyntä pois tuskien tuntu, lepoon lempeään kietoo unen pehmeä huntu.

Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.Kaikki elon siteet kerran katkeaa, muistojen kauniit kiteet ainiaaksi jää.

Kaipaa tuttu polku, rakkaan jalan astuntaa. Tuuli kotipuissa nyyhkii, valittaa.

Katkesi pienen linnun lento, sävel jäi - se heläjää.

Kauneimmat muistot jälkeesi jäivät, niillä on ikuinen sija sydämessäin. Ne eivät kuihdu, ne kukkivat vaan ja säilyvät muistoissa ainiaan.

Kauneinta on elämässä lämpö kahden ihmisen, Vaikket tänään ole tässä rakkaus jää, ikuinen

Kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, helmist’ ei yhdenkään kadota sallis.

Kauniit olivat onnemme päivät, kauniit muistot jälkeen jäivät.

Kauniit muistot eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin.

Kauniit muistot voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

Ken tulkita vois kaiken tarkoituksen? Me jäämme vaiti, hiljaa nöyrtyen.

Kesäpaikan ranta niin hiljainen, turhaan odottaa tuttua kulkijaa. On kalamiehen kädet rauenneet, katse järvelle sammunut on.

Kiitos elämän antajalle, kiitos kehtomme tuutijalle kiitos askelten auttajalle, kiitos kielloista käydä harhaan kiitos neuvoista polun parhaan.

Kiitos kaikesta, minkä sinulta sain.

Kiitos yhteisistä vuosistamme. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kohtalon kellot ei edeltä soi, sen eestä kukaan ei väistyä voi.

Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yhtäkkiä huomaa, se päättyikin tähän.

Kotiin valkeaan uuteen viimeinen venhe vie. Lempeään hiljaisuuteen päättyy kulkijan tie.

Kuinka ihanaa on lepo, kun päivä on loppu. Kuinka ihanaa on nukahtaa, kun voimat on poissa.

Kuinka lyhyt elämä olla voi, mutta muisto ikuisuuden kestää.

Kuljemme nyt kuunnellen, on poissa jotain hyvää. Tätä emme tavoita katsellen, vaan tunnemme kaipuuta syvää.

Kun aamu saapui, niin matka päättyi ja uneen vaivutti väsyneen. Ei tunnu tuska, ei vaivaa mainen, on rauha sydämessä, nukkuneen.

Kun aika päättyy, alkaa ikuisuus.

Kun haihdut tuuliin, taas mereen tuovat sinut tuulispäät.

Kun ilta saapui, niin matka päättyi ja uneen uuvutti väsyneen

Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.

Kun loistat tähtenä iltataivaan, niin näethän meidät päällä maan. Me täällä alhaalla hiljaa aivan, sun tähteäs kirkasta seurataan.

Kun muistelemme yhteisiä teitä, kuinka sä ahkeroit, rakastit meitä. Ei kaipuuta sanat, kukkaset peitä, on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Kun nousee purjeet purren ja köydet irrotetaan, käymme ystävä armas surren, sua jäämme me kaipailemaan.

Kun pitkän elämän elää saa, voi rauhassa uneen nukahtaa. Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.

Kun päivämme on laskettu, ei siihen auta usko eikä toivo. Tehtäväksemme jää vain silittää kättä ja laskea irti.

Kun sammui sydän läheisen, on aika surun hiljaisen.

Kun suru kohtaa, kiire häviää, jäljelle vain kaunis muisto jää.

Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä.

Kun taivaan tähdet tuikkii, luokseni lentää saat. Jokaisen illan myötä unessa tavataan.

Kun tuskien jälkeen levon saa, se lepo on tyyntä ja rauhaisaa.

Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden ja paremman alku.

Kyyneleet puhdistavat, muistot säilyvät.

Kädet ahkerat paljon uurastaneet lepoon viimeiseen ovat nyt vaipuneet.

Laula laulua, öinen lintu, pisara maahan, illan kaste. Nukuta minua, tumma nurmi, keinuta uniin koivikon latvus.

Lepoa ja rauhaa poisnukkuneelle.

Lepää rauhassa puoliso hellä, suru raskas on sydämellä.

Lepää rauhassa, tuulen kehdossa, tuoksussa kesäisen maan.

Lohduttaminen ei tarvitse suuria sanoja, ei valmiita vastauksia. Tärkeintä on vaan mennä lähelle, välittää.

Loppui tuska, tuli rauha, uni kaunis ikuinen.

Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen

Lähtevien laivojen satamasta jokainen irtoaa yksinään odottamaan meitä muita.

Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet vaan olemme onnellisia, että ne päivät ovat olleet.

Me katsomme jälkiä kättesi töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Me kuljimme yhteistä taivalta, pienen kappaleen maista matkaa. Sinä saavutit sataman rauhaisan, minä yksin saan tietäni jatkaa.

Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole vaan elämme niiden ihmisten sydämissä, jotka ovat meitä rakastaneet

Me muistamme silmäsi kirkkahat, me muistamme muistosi hyvän. Jätit meille muiston niin valoisan, niin kauniin, rakkaan ja syvän.

Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan

Me siunaamme matkasi viimeisen, tuomme kummulles kukkaset kaivaten.

Meitä rakasti sydän jalompi kultaa.

Minun on uskottava, että yhä olet olemassa. Minun on uskottava, että kaikella on tarkoitus - että hyväksyn lähtösi.

Mitä jättäisin perinnöksi, kun lähden? Kevääseen kukat, kesään kukkuvan käen, syksyyn värikkäät lehdet.

Muistelemalla, ei kyynelillä, tulee kunnioittaa sitä, joka on mennyt pois

Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

Muistoa ei voi haudata, sitä ei voi piilottaa tuhkaan eikä maahan. Se elää linnun laulussa, kukan tuoksussa ja tuulen huminassa.

Muistoista aika rakentaa lohdutuksen.

Muistosi kallis, hyvä ja hellä, säilyy aarteena sydämellä.

Muistot kauniit kantavat vuosiin tuleviin, voimaa tuovat hetkiin vaikeimpiin.

Muistot ovat lohdun rakennuspuut.

Murheeseen lohtua tuo muistosi kaunis ja valoisa.

Murheeseen on kätketty toivo tulevista päivistä.

Muut muistot kerran kalpenee, ne himmenee, ne halpenee. Sun muistosi aina elää.

Myrsky tyyntyi, tuuli laantui, pursi saapui satamaan.

Niin kaunis on hiljaisuus, siellä jossain säilyy ikuisuus.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Niin kuin muuttolintusen tie, kotia kohti matka vie.

Niin kuin pääsky - - - pitkin pintaa maan! Niin kuin pääsky - - - sineen korkeaan!

Niin lempeänä leviää hiljaisuus, niin säteilevänä taivaan avaruus.

Niin lyhyt askel ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja välillä taivaan ja maan.

Niin nopeaa, niin tavoittamatonta on elämä, kuin veden pyörteet, tuulen liike hiljaisissa puissa. Niin nopeaa, niin selittämätöntä kuolema.

Niin vaikeaa on ymmärtää, ett´ poissa olet ainiaan.

Niin äkkiä hiljeni sydän kallis, ei lähtöäs todeksi uskoa vois.

Niin äkkiä lähtösi kävi, niin paljon sanomatta jäi.

Niin äkkiä voi tuonen kutsu tulla, ajalla, jota ei voi aavistaa.

Nousussa päivän laulussa sinisen linnun, siellä on matkamme määrä.

Nukkuos rauhassa kaunista unta, muistosi koskaan unhoitu ei

Nuku huminaan metsien. Nuku tuoksuun ikuisen isänmaan kesän.

Nyt jätän tutun pirtin, polun ja pihamaan. Pois riisun arkinutun, puvun uuden mä nyt saan. Mä olen kypsää viljaa, pois pyyhkikää kyyneleet. Kodin piiristä poistun hiljaa, luo Herran vie askeleet.

Nyt nukut ikiunta, rauhallista, tuskatonta.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalle ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento

Nyt olet poissa keskeltämme, mutta et koskaan sydämistämme.

Nyt olet päässyt lepohon, niin syvä hyvä unes on, kuin kukan kankahalla on valkolumen alla

Nyt voimasi murtui, olet meiltä poissa, sun iltas saapui ajan aamunkoitossa.

Näin aukeaa portti viimeinen valoon ja lauluun lintujen.

Näin katoaa elämä odottamatta, näin saapuu murhe ilmoittamatta.

Ole hyvässä turvassa, pilvien takana on aina valoa.

Oli edessä nuoruus... elämän taika. Ei tiennyt kukaan, oli lähdön aika.

On ajaton avaruus, arjesta irronnut ikuisuus. On rauha, hiljaisuus.

On elo kuin ulappa suuri, ja muistot on saaria sen, niin hiljaa mä sulle kuiskaan: Sua unhoita koskaan en!

On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta ihminen ymmärtää voi.

On lempeä levon maa, unen kaarisilta sinne johdattaa.

On lepo jossakin, särkymätön syvä rauha.

On maa, johon kaikki polut katoaa, on rauhan maa.

On päivä päättynyt, on tullut ilta ja pursi irronnut on elon laiturilta.

On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?

On vain hiljaisuus ja sanaton suru.

On vain kolme ääretöntä asiaa; taivas tähtineen, meri pisaroineen ja sydän kyynelineen.

On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa.

Ovat tyyntyneet elämän tuulet, on vain ikuisuus ja rauha.

Paikkasi on tyhjä, kaipaus suuri ja rajaton.

Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen nukkua siintoon illan

Pois aurinko painui, lankesi ilta jäi taivaan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä

Pois korjuuhetkeen kulki myös matka rakkaimman; kuin päivän kirkkautta jäin häntä kaipaamaan.

Poissa on tuskat, ohi arki ja työ. Vain lempeät mainingit rantaan lyö

Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton kun päättyy tää, muisto vain jää.

Päivänä kauniin kesäisen hiljeni sydän kultainen. Lähtösi vaikea kestää on surumme suuri ja sanaton. Lohtuna muistot rakkaat.

Rakas ystävä ei koskaan kuole. Hän elää ajatuksissamme, sydämissämme, muistoissamme.

Rakkaus ei koskaan häviä

Rannalle himmeän lahden, aurinko laskenut on. Kutsu soi iltahuudon, taakka laskettu on.

Rauhan maa kangastaa, siellä tapaamme kerran

Sadepilvet lipuu taivaallemme, suru peittää laulun sydäntemme.

Sammui loiste silmäin valon, taukos sykintä sydämen jalon.

Sanoja ei tarvita, kun sydän puhuu tuhansin muistoin.

Sen uni on tyyntä ja rauhaisaa, ken tuskien jälkeen levätä saa.

Siellä missä nyt olet, kukkii kaunein maa. Siellä tuuli lempein puhaltaa.

Sinun kuolemas kuolemanrannan niin ihanan lähelle tuo. On välillä sydäntemme vain virran kapea vuo.

Sinun paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, ja surumme suuri ja loppumaton.

Sinä saavutit sataman rauhaisan, minä yksin saan tietäni jatkaa.

Sinä saavutit taivaan rannan, yllä tunturin huippujen oot ikirauha, ylhäällä siellä sinun sielussas vallitkoon.

Siunattu olkoon sun tiesi, siunattu matkasi viimeinen.

Sun elosi aurinko laskenut on, jäi meille kaipaus lohduton.

Suo surun hiljaa muuttua kauniiksi muistoiksi.

Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet

Surun rannalle luo muistot valoaan. Ei koskaan muistosi valoisa jää meiltä unholaan.

Surun tumma syvyys kätkee kirkkaan valon. Muistojen ilo, hyvyys täyttää mielen nyt.

Suuri rakkaus ei tunne aikaa, ei paikkaa, ei unta eikä kuolemaa.

Suuri suru on sanaton.

Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi, kiire poissa on.

Sydän lämmin ei syki enää, vaan muistosi kaunis iäti elää.

Sä hetken viivyit täällä vaan, kuin kastehelmi päällä maan.

Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa. Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa

Taivaan linnut, tuulet maan seuraksesi sinne saat. Kipua sä tunne et, hiljaisuutta kuuntelet.

Takana elämän tuulet, eessä rauha - iäisyys.

Tie valmis on ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen.

Tiesinhän minä: tälle tielle tulisi lopulta lähtö. Mutta en tiennyt, että lähtisin tänään

Tiimalasin kartiossa valui hiljaa hieno hiekka, touhu, kipukin on poissa liian varhain täyttyi lasinkanta.

Tuokion verran saimme olla yhdessä varmoina siitä, että rakkautemme kestää tuhannen vuotta.

Tuulet soittavat ikävää syvää. Metsät henkivät kauniita muistoja.

Tuulien soitto vaiennut on, ympäri viheriöi ikityyni metsä.

Tuulien soitot ovat vaienneet. Ympäri soi ikityynet veet

Tuskat häipyi usvan taa, nuku unta rauhaisaa.

Tuttuja kelloja soitetaan, sunnuntailepoon saatetaan uupunut uurastaja.

Tämä varjojen maa, jää kauas taa, vihdoin väsynyt levon saa.

Uuden aamun valkeuteen herätä suo nukkuneen.

Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen ja valkeaan.

Vaan ylitse kaikkien kyynelten tuhat muistoa meitä nyt lohduttaa.

Vaikene sydän, kuuntele hiljaa, on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.

Vaikka puhtainta kultaa sydän on, se kuitenkin uupuu ja nukkuu pois.

Vaivu varjohon kukkasten, lepää lehdossa rauhan maan.

Valkeni aamu kesäinen tuoden viestin surullisen. Ei auttanut toive ihmisen, vaan saapui uni ikuinen.

Valosta saavuit, valoon sä lähdit, tähdenlentona valaiset tietä.

Varjosta valoon kulkee tie, rauhaan johtaa - perille vie.

Onnella on sata laulua. Auringosta ja kesästä ja hopeisesta purosta, jonka varrella loistivat kultaiset rentukat. Sata laulua hiljaisesta illasta, puiden varjoista maaliskuun hangella ja lempeästä tähdestä koivun luona. Ja jos aurinko ja tähdet sammuvat ja tulee talvi ja kuolema, silloinkin onnella on sata laulua - kaikesta siitä, mikä oli.

Nyt enkelten kanssa käyt käsityksin, ei jätetty meitäkään tänne yksin. Jäi muistoksi lämpösi suloinen, silmäsi loiste, hymysi aurinkoinen.

Elo mainen kun iltaan raukes, oli tyyntä ja rauhaisaa niin. Joku portti vain hiljaa aukes, ja se iäks suljettiin.

Nyt aikaa mennyttä katselen ja polkua yhteistä muistelen. Oli kukkia varrella polun sen, ilon, onnen sekä myös murheiden. Niistä kaikista sidon seppeleen, rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Minne meri ja taivas kantaa, minne aalto ja tuuli käy, siellä nouseva aurinko hohtaa ja sydämelles lempeän rauhan suo.

On muistoja, joita ei aika, eivätkä vuodet viedä voi. On muistoja, joiden taika iät kaiket sielussa soi.

Me emme tiedä mit´ on elää, kuolla niin vähän tiedämme me lapset maan, niin korkealla päämme yläpuolla kaikk´ kohtalomme langat solmitaan.

On kaatunut honka korkea, tuuhea, ylväs. Sai salaman iskun pysty ja kantava pylväs. Me järkkyen, surren mykkinä painamme päämme ja itkevin sydämin Korkeimman eteen jäämme

Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli. Mutt’ sydämiimme läpi elämän jätit muistosi lämpimän.

Sen tiesi kesän aurinko, sitä kuiski vieno tuuli ja siinä pesää tehdessään sen pihan linnut kuuli. Se soi laulussa lintujen: tää aamu on rakkaamme viimeinen.

Enkeli hiljaa vierellä kulki, kädestä otti, syliinsä sulki. Suojaansa otti siivillään, kuiskasi hiljaa – lähdetään.

Et ole ikiunessa, et ole poissa olet tuhat tuulta puistikoissa, olet välke aallokossa olet timantti hankien loistossa. Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti olet lintujen laulu taivaalla olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella.

Uskonnollinen pääsiäisruno

Birgitmummu pääsiäinen

Isänpäivä runo

Itsenäisyyspäivä runo

Juhannusruno

Uuden vuoden runo

Jumalan rauhaan. Kiitos yhteisistä vuosista ja rakkaudesta, joka kantaa yli ajan rajojen.

Sinä olet nyt Taivaan kodissa, rauhassa ja valossa. Jälleennäkemiseen.

Herran haltuun. Ikuinen valo loistakoon sinulle.

Nuku rauhassa Jumalan sylissä. Muistosi on meille siunaus.

Usko kantaa sinne, minne silmät eivät näe. Nähdään kerran taivaan kotona.

Anna hänelle, Herra, iankaikkinen lepo. Loista hänelle ikuinen valo.

Ajan parhaan Luoja katsoi kutsua pois, matkasta väsyneen.

Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä. Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen, Sinun rauhasi, anna se heille ja meille.

Ei elon pituutta aavistaa voi, se on kädessä Elämän Herran.

Ei häntä, jolta tähdet radan saa, voi ihmisajatukset taivuttaa.

Ei pelkoa taivaassa, vain rauha ja ikuisuus.

Ei päivää tiedä, ei hetkeä kukaan, miten pian on lähdettävä noutajan mukaan.

Ei siellä päivä laske milloinkaan, soi suvivirret uudet ainiaan.

Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sielussa nukkuneen.

Elämän päättyessä Jumala meidät sylissään taivaan kotiin kantaa.

Enkelit soittavat kellojaan, sua oottaa luokseen jo Luoja.

Herra on minun paimeneni, ei minulla mitään puutu.

Herra on antanut meille elämän, hänen kädessään on myös lähtömme hetki.

Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuolla.

Herra, Sinun armosi on parempi kuin elämä.

Herra, Sinun armossasi on minulle kyllin.

Herra, Sinun kädessäsi on päiviemme määrä.

Herra, Sinun luonasi on väsyneen hyvä olla.

Herra, Sinä katsot ajan milloin väsynyt levon saa.

Herran tie on parhain tie, Herran polku kotiin vie.

Herätä saat aamuun uuteen, taivaan iki-ihanuuteen.

Hiljaa Herran hetki koitti, taukos tuska, armo voitti.

Hiljaa saapui noutaja sulle, irroitti hellästi kahleet maan.

Hiljaa sammui elävä liekki, rauhan sait sä iäisen

Hiljaa voimat väheni, kotiin kutsu läheni. Pääsit ikuiseen lepoon.

Hiljeni askel, sydän uupui. Herramme näki ja luokseen kutsui.

Hyvä on nukkua ikuiseen uneen, sen joka päivänsä täydeksi saa.

Hän, joka antaa surun, antaa myös lohdutuksen.

Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu.

Ihmisen ikuinen toivo on Jumalassa.

Ikuisuus on hyvin lähellä, vain sydämen matkan päässä.

Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani.

Iäinen autuus, rauha on siellä, ei Jeesus omiltansa mitään kiellä.

Ja henki ikuinen taa tuonen virran kantaa, päin rauhan suurta rantaa vie pienen ihmisen.

Ja hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva.

Ja kerran tuskaa vailla, hän herää uuteen elämään

Jeesus, anna enkeleitä sinne missä itketään, sinne missä tukahdutaan kaipaukseen ja ikävään.

Jeesus, anna enkeleitä kun mieli on avuton kun on tullut suuri huoli joka liian raskas on.

Jeesus sanoi: Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

Jo lähestyy ilta varjoin pidentyvin. Jää päivän kiireet, kaikki on hyvin. Saa yö ja lepo ja rauha syvin

Jossain kirkkauden maassa kuljen. Taakka harteita ei paina, se on poissa. Kukkaportin avaan, suljen

Jumala anna meille voimaa, voimaa jatkaa ja voimaa luovuttaa.

Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.

Jumala näyttää minulle tien sumusta auringon sädehtivän kehrän luo.

Jumalan suuri rakkaus pyyhkii pois kaiken surun, tuskat ja kyyneleet.

Jätti jäljen ihanan, kaaren kauniin, loistavan, lensi syliin Jumalan.

Kaikella on päämääränsä ja lopulta kaikki on oleva valoa.

Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

Kallis, kallis sä ystäväin, hohtava tähti mun retkelläin, sä sammuit helmahan auringon - taivahan tahto - näinkö ankara, raskas se on?

Katsoi Herra ajan täyttyneen, kutsui luokseen väsyneen.

Kaunis on kuunnella kutsua Luojan, nukkua pois kun jo uupunut on.

Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa ja uupuneen lapsensa lepoon vie.

On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa, niin tasaista kulkea taivaan tie.

Kevyesti kuin perhonen laskeutuu kukkaan, kevyesti laskeutuu Luojan käsi ja pyyhkii pois tuskan.

Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä, ei tuskia tunneta taivaan tiellä.

Kiitos ja siunaus hiljainen myötä, matkalla, jossa ei tuskaa, ei yötä.

Kuin illan syliin painuu päivä, niin kulkee tie täältä Taivaan kotiin.

Kuin tähdet radoillansa me kauniisti vanhetaan, puutarhan kukkien lailla me painumme puoleen maan. Ja hellästi taivaan kotiin vie Isä uneen uupuneen.

Kun elämän kannel vaikenee, soi taivaan urkujen soitto ja sydän kun sykkivä hiljenee, uusi ruskottaa aamun koitto.

Kun laskee aurinko elämän ehtoon, Luoja lapsensa laittaa kultaiseen kehtoon ja tuudittaa uneen hiljaa.

Kun loppuvat voimani kerran, uni ylleni valahtaa se luona elämän Herran, iankaikkisen hengen saa

Lempeille vesille käy purtesi tie. Kotisatamaan uuteen tuulet vie.

Lempeitä tuulia niiden isojen siipien alla, jotka sinua nyt kantavat.

Luoja kauan valmisti viljaa vuosi vuodelta verkalleen. Nyt enkelit kypsän lyhteen vei elämän Herralleen.

Luojan luokse kulkee tie, vaikka matka on vaivalloinen, kotihin se viimein vie.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan.

Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, elää, vaikka olisi kuollut.

Niin hiljaa enkeli kulkua johti elon virran valkeita rantoja kohti.

Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie.

Niin lähdit enkeli kultainen luo taivaan omien enkelten.

Niin turvaisaa on Herra, sun rauhaas nukahtaa.

Näe, oi ihminen, ylitse rajan, aavista autuus vaeltajan.

Nukkuos rauhassa, niin tyyntä on Tuonen mailla.

Nukkuos untasi rauhaisaa, sitä siunatkoon Isä Taivaan ja maan.

Nuku unta nyt tyyntä ja lempeää, lepää Jumalan kämmenellä.

Nyt taivaan tähtitarhassa on jälleen uusi tähti ja hoivassa parhaassa ken täältä sinne lähti.

Näin Taivaan Isä päätti sen, sydämen lyönnin viimeisen. Hän kotiin kutsui väsyneen, onneen ja rauhaan iäiseen.

Oli päiviä kirkkaita, onnellisia oli päiviä tuskan täyttämiä, ne kaikki siunaa Herra.

On koti, jonne myrskyt maan ei saavu konsanaan.

On lempeä levonmaa, unen kaarisilta sinne johdattaa.

On Luojamme kädessä elomme tie, Hän matkamme määrää ja kotihin vie.

On lähdön hetki salainen, vain Luoja yksin tietää sen.

On poissa kerran katoavainen maja ja poissa ajan tummuus, ajan raja ja tomun tahrat, painot raskaat maan

On pursi irronnut maan laiturilta, vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

On siellä hyvä olla unten nurmikolla. Hauskat leikit lyödä, punamarja syödä.

On siellä jossain ikivalon kaunis maa, vain kaipuun silta sinne johdattaa.

On tiedossa yksin Korkeimman, miten pitkä on taival vaeltajan. Askel hiljenee – seisahtuu hiekka elämän, hiipuu – sammuu.

On valmis uupunut matkaaja.

On tähdet syttyneet, on tullut ilta. Vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

Onnellinen on hän, joka päänsä painaa iankaikkisen Isän syliin.

Onneni on olla Herraa lähellä turvata voin yksin Jumalaan.

Pois on tomu, öiset harsot. Nyt vasta taivas aukeaa, valoon sielu vaeltaa.

Pysähtyi sydämes pursi, rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin.

Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan.

Päivämme on luettu kirjassa Elämän Herran.

Päivät kirkkaat, päivät kyyneleiset siunaa Herra.

Päämme nyt painuu ja sydän on hiljaa, me nöyrrymme edessä Luojan.

Rauha ihmeellinen maassa kirkkauden, ei myrskyjen pauhina soi.

Saavu Jeesus, suuri armon tuoja. Luonasi on mulla rauha, suoja.

Siell´kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Siell´on koti onnellisten, siellä autuaitten maa.

Siellä ilo, rauha iankaikkinen, taivaan isän suojassa.

Silloin kun en itse jaksa ollenkaan, kun on kaikki voima poissa kokonaan tule sinä Jeesus tällaisena jään, pienen lapsen lailla syliin lepäämään.

Sinun tykönäsi on elämän lähde.

Sinuun, Herra, minä turvaan. Minun aikani ovat sinun kädessäsi.

Siunattu olkohon, äiti, sun tiesi, siunattu matkasi viimeinen.

Soitteli tuuli jo kauan meille surun viestiä hiljalleen, katseli aikaa elämän Herra, kutsui pois sairaan ja väsyneen.

Sua kohti, Herrani, sua kohti ain.

Sun rauhas yksin pysyy, kun kaikki katoaa. Ken sitä lahjaa kysyy, ikuisen aarteen saa.

Surun kyyneleet, lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet lohduttaen meitä murheemme hetkellä.

Sydän uupunut levon sai, valkeni ikuinen sunnuntai.

Taa tähtien on täältä matkan määränpää. Sylissä ikuisuuden kaikk´ mainen häviää.

Taivaan enkelten kyliin, sinut luotamme lähetettiin pyhän Jumalan lämpimiin syliin, käsiin suuriin ja rakastaviin.

Taivaankotiin enkeli sylissään kantaa, ei kukaan nyt huolissaan olla saa, siellä on Jumalan kaunis maa.

Toisin oli toivomme, näin oli tahto Herran.

Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan! Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan!

Tuli taivaasta enkeli vuoteesi luo ja kuiskasi aivan hiljaa, lähde kanssani taivahan Isän luo, sinä olet jo kypsää viljaa.

Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma

Täyttyi määrä päivien, joutui päivä iltaan. Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan.

Unen purppurasiltaa pitkin tule, kun kaipuu on lohduton. Pidä kädestä kiinni silloin, kun minun vaikeinta on. Ja luokses kun tulen – milloin? Ole minua vastassa silloin.

Uuden aamun kirkkauteen, herätä suo nukkuneen.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.

Vain heille poisnukkuneille on annettu levon maa, kuin kehto se heitä keinuttaa ikisuvista talviin, keväisiin

Vaipui kädet ahkerat lepoon ikuiseen, saapui Herra noutamaan luokseen väsyneen.

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään.

Värähti hiljaa välkkyvät veet, kuiskasi korvessa tuuli. Kukkaset vaipuivat rukoukseen, siintävä Korkeus kuuli.

Rakas äiti, kiitos kaikesta rakkaudesta ja huolenpidosta. Kantamme sinut sydämissämme aina.

Äidin kädet eivät enää pidä kiinni, mutta niiden lämpö tuntuu edelleen. Ikävöiden ja rakastaen.

Äidin rakkaus on ikuista. Se ei pääty tähän, vaan kulkee mukanamme elämän loppuun asti.

Kiitos, äiti, että olit meille kaikki. Lepää rauhassa, rakkaana muistettuna.

Äidin sylin turva kulkee mukanamme läpi elämän. Kiitos siitä turvasta, jota annoit meille joka päivä.

Opetit meille rakkauden, kärsivällisyyden ja anteeksiannon. Se on perintöä, joka ei kulu koskaan.

Askel pieni arasti arkulle käy, missä on äiti / isä, ei äitiä / isää näy.

Ei auta apu ihmisten, ei rakkaus rukous läheisten, oli väsynyt kultainen sydämes.

Ei kaipuuta, muistoja kukkaset peitä. On surumme suuri, on kyyneleitä.

Ei enää tuskia äiti / isä kulta, ne pois on ottanut Herra sulta.

Ei häviä sydämestä se, joka sinne on jälkensä jättänyt.

Ei kuulu enää äidin / isän askeleet, sai kädet ahkerat jo työnsä päätökseen. Jäi muistot, kaipaus ja kyyneleet.

Ei kuulu sun äänesi rakkahin, on surumme suuri, sanaton.

Ei läheisen silmä nää, ei arvaa, että niin lähellä on määränpää.

Ei pienet sydämet ymmärtää voi, miks´ täytyi rakkaan isän / äidin nukkua pois.

Ei syki enää sydän lämpöinen, on poissa hän, niin rakas, läheinen.

Elon polkua yhdessä kuljettiin, pitkä taival yhteistä matkaa. Sinä ensiksi saavutit matkanpään, minun yksin täytyy jatkaa.

Elämäsi oli työtä, sydämesi hyvyyttä. Siunattu olkoon muistosi.

Elämäsi uhrasit, aikasi annoit, kotimme hyväksi kaikkesi kannoit. Palkitkoon Jumala rakkauden työsi.

Emme nähneet, kun silmäsi suljit, emme jäähyväisiä jättää voineet. Muistamme sinua ikuisesti.

Emme sure sitä, että olemme menettäneet sinut, vaan olemme kiitollisia siitä, että meillä oli sinut, ja on vieläkin. Sillä se, joka on mennyt kotiin Jumalan luo, on vain ehtinyt perille ennen meitä.

Enkeli vuoteen vierellä kulki, äidin / isän silmät hiljaa sulki. Nyt aurinko kirkas ja lämpöinen, on paistava äidille / isälle ikuinen.

He, joita rakastamme, eivät koskaan kuole. Niin kauan kuin me elämme ja muistamme he ovat meidän kanssamme.

Heittäkää arkulle hiljaa multaa, siellä on äiti isä, siellä on kultaa.

Hellimme kuvaasi äiti / isä muistoissamme, se säilyy pohjassa sydämen vaikka ikävä painaa rinnassamme, säilyy muistosi helminä kimmeltäen.

Herposi käsi, auttava, antava, rakkaus kaikkien kuormien kantava. Siunattu olkoon unesi.

Herra, auta meitä tahtoosi tyytymään, silloinkin kun se kipeimmin koskee.

Herran kädessä kaikki, valon ja murheen yöt lähemmäs saapuvi taivas, kun elämä iskuja lyö.

Hiljaa sammui silmä rakkaan, hiljaa katkes kahleet maan.

Hiljaa laskemme äidin rakkaan, isän vierelle nukkumaan.

Hän lähti, mutta on yhä lähellämme, tuhansin sitein meihin liittyen.

Hän sinne edeltä lähti ja siellä odottaa, on kirkas johtotähti lähemmäs Jumalaa.

Ikilevon nyt kätesi rakkahat sai, tuli ikuinen sunnuntai.

Ikilevon nyt kätesi ahkerat sai, valoisana säilyy meillä muistosi ain.

Ikuisuus, ota hellien helmaasi väsynyt äitimme / isämme. Suo hänelle suojaisin sija ja pehmoisin peite.

Iltana talven kuuraisen hiljeni sydän kultainen. Lähtösi vaikea kestää on, suruni suuri ja sanaton. Lohtuna muistot rakkaat.

Isä/ äiti, meitä sä aattelit myöhään ja varhain,

Jumalan rauha on palkkasi parhain. Kiitos rakkaudestasi.

Isän / äidin kun saatamme helmaan maan, jää lapsuudesta muisto vaan. Olet ansainnut levon rauhaisan ja kiitoksen kauneimman.

Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille. Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt, vaan kaikkesi annoit.

Jäi jälkeen kaipaus, jäi sanaton suru.

Jää hyvästi äiti / isä, oli osasi antajan ainiaan. Nyt vieläkin kalleinta annat meille, pyhät muistot valoksi elämän teille.

Jääköön pääskysen laulu sen talon ylle, jonne et palaa enää milloinkaan, jonne et koskaan palaa.

Kaiken teit sä onneksemme, siitä sulle kiitoksemme.

Kesäaamu kun päivään avautui, otti enkeli äidin / isän mukaan. Silmät rakkaat iäksi sulkeutui, sitä hetkeä nähnyt ei kukaan.

Kiitos hoivasta lapsuuden, rakkaudesta, min annoit meille ohjaten askelta hyvän teille. Annoit eestämme parhaintas, siunaamme, äiti / isä, sun muistoas

Kuin unessa hienoimmassa, rakkaat kädet levon armauteen, ovat uupuneen peittäneen. Valo lempeä tulvii valkean uutimen takaa, on kuume poissa ja pois´ovat kyyneleet.

Kulje äiti kerallamme, voimanlähteenä lähellä. Elä muistoissa mukanamme, sävelinä sieluissamme, elämämme enkelinä, taivaan veräjän takana

Kun kuuntelee tuulen huminaa, on kuin saapuisit kertomaan mulla koti on uusi ja kaikki hyvin, miks´ kuljette silmin kyyneltyvin?

Kun nukkumaan käyn illalla ja suljen silmäni, sydämein täytät rauhalla, lähetä enkeli.

Käsi kädessä yhdessä odotimme, jokaista auringon nousua innoissamme. Nyt kättäni tyhjää puristan ja jokaista auringon laskua odotan. Olen tulossa rakkaani, olen tulossa jälleen syliisi

Kävi hiljainen vieras yllättäen tahtoi ottaa sinut mukaan. Tätä määrää surun ja kaipauksen ei voi mitata kukaan.

Lapsuuden leikit mieliimme jäivät, muistot nyt kuultavat kaikki ne päivät. Sun elämäs varhain iltahan ehti, on kääntynyt kirjasi viimeinen lehti.

Lepää rauhassa äiti / isä hellä, suru raskas on sydämellä.

Luoja minulta liian varhain pois otti parhaan. Nyt elän vain parissa muistojen, hetkistä kauniista kiittäen.

Me katsomme jälkiä kätten töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Me tunnemme surua ja ikävää, vaan muistot kauniit meille äidistä / isästä jää.

Me tiesimme lähtösi lähenevän, näimme voimasi vähenevän. Muisto kaunis vie eteenpäin meitä, vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Mentyäsi päivä pilveen käy, valon sädettä ei tummaan ehtooseen näy. Miks´nyt, miks´ei myöhempään, sen Herra tietää yksinään.

Miten paljon on hellyyttä kädessä, joka vilkuttaa jäähyväisiksi.

Miten vähän tiedämme elämästä, maisen matkamme määränpäästä? Se loppuu kesken ja surussamme, vain muisto enää on lohtunamme.

Muu kaikki häipyy, himmenee, äidin / isän kuva ei himmetä saata.

Niin hiljaista on muistojen porraspuulla, niin hiljaista nurkissa lapsuuden, niin hiljaista tuvassa menneitten.

Niin paljon ois äidille / isälle sanottavaa, niin paljosta kiitettävää. Vaan nyt kaiken sen kaipuun ja ikävän saa kertoa kyyneleet nää.

Niin äkkiä hiljeni sydän kallis. Lähtöäs vaikea uskoa ois: jätit meille niin rakkaan ja kalliin muiston, emme vielä sua ois´ antaneet pois.

Nyt iäksi kylmeni äidin / isän syli, yö synkkä on laskenut elämän yli.

Nyt soi sävel ilmojen huilun, soi urut tuulien. Rakkauden Jumala äitiä / isää kanna vihreillä niityillä levätä anna.

Oli kanssasi hyvä taivaltaa, sua halata ja kättäsi puristaa. Vaan koitti hetki jäähyväisten, sä kanssamme enää ole et. Jäi jäljelle suru ja kyyneleet. Nuku rauhassa rakkaimpamme vielä yhdessä olla saamme.

Olit äiti / isä kaikkein parhain, sen lapsesi kertoa voi. Olit aviopuoliso armain, Jumala kiitos soi.

Omakohtainen suru ei ole raskainta – raskainta on nähdä rakastamansa ihmisen kärsivän, pystymättä häntä auttamaan.

On isän äidin neuvot vaienneet, kädet ahkerat lepäävät hiljaa. Eron ikävissä lohtuna kuitenkin, isä taivaassa luona on Herran.

On kotimme nyt tyhjä ja hiljainen, et kulje sä kanssamme siellä. Sait kodin toisen ja rauhaisan, ei tuskia ole siellä.

On kuin ois "Tuonela" tutumpi, taivas paljon armahampi, kun sinä äiti / isä olet jo siellä.

On rakkaamme tuskat jo loppuneet, kädet ahkerat lepäävät hiljaa. On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?

On raskasta luopua rakkaimmastaan, vaikka tietää, hetkeksi ainoastaan.

Paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, suruni raskas ja loppumaton.

Pihakeinua tuuli keinuttaa ei saavu tuttua istujaa, joka kuunteli säveltä tuulen, pihakoivussa sirkuttajaa.

Poissa on hiljainen hymy, syvä katse ja lempeä ääni.

Polkua mennyttä muistellen, sidon muistojen kukista seppeleen. Siihen kukat ilon ja murheenkin, polun varrelta, jota kuljettiin.

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin, kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin. Pyhä liiaksi, jotta sen pitää vois, ja tuskatta kerran antaa pois.

Rakas äiti / isä, rakkaudella, onnella ja ilolla täytit pienet sydämemme. Sitä kannamme mukanamme koko loppu elämämme.

Rakkautesi meille annoit esirukouksin, pyynnöin luo Taivaan Isän kannoit. Se olkoon kallein helmi elomme tiellä, kodissa taivaan jo varrot siellä.

Saatoimme äidin isän viereen hienoille hietasille tuskattomille leposijoille, huomahan Isän, Jumalan.

Sinun kuvasi äiti / isä kultainen, me kätkemme pohjahan sydämen.

Sinä ohjasit, sinä opastit, kaiken parhaaksi meille tahdoit.

Sinä saavutit rauhan sataman, minä yksin saan siitä jatkaa.

Sua kiitän, muistan (äitini / isäni) oma, olit mulle niin hellä, niin hyvä. Sinut mieleeni pieneen painan ja kukkia kummulles laitan.

Sua koskaan pois emme antaneet ois: olit kaikkemme, rakkahin. Siks´ surumme on niin pohjaton.

Suru on saapunut kotimme ylle (äiti / isä ) on pois keskeltämme, vaan ei koskaan sydämistämme.

Sä kuljit aina auttaen, ain´ armahasti hymyillen sun oman taakkas unhottain, sä muistaa pyysit muita vain.

Sä tyydy tahtoon korkeimman, jätit rakkaasi haltuun Jumalan.

Toiveemme jos suinkin taisit, aina tahdoit toteuttaa. Eivät sanat mitkään pysty ikäväämme kertomaan.

Tuokiot hiljaiset jälkeesi jäivät, säilyy sun muistosi ja yhteiset päivät.

Tule luoksemme unissa illoin, kun ikävä meillä on. Pidä kädestä meitä silloin, kun kaipuu on lohduton.

Vaikka tiesimme surun saapuvan, silti toivoimme elämän voittavan.

Vain nöyrä kiitos, enempää mä tuskin voinen ymmärtää.

Vierelläs istuin viimeiseen asti hellästi kättäsi puristaen. Koetin lähtöäsi keventää, sinulle halusin hellimmän muuton antaa.

Äiti on maailman kaunein sana, äiti on parhain lohduttaja silloin kun maailma syrjii lasta, äiti ei lakkaa rakastamasta.

Rakas isä, olit meille turva ja esikuva. Muistosi kantaa meitä eteenpäin.

Isän opetukset elävät meissä. Kiitos kaikesta, mitä meille annoit. Lepää rauhassa.

Seuraamme jalanjälkiäsi, isä. Ne johdattavat meitä vielä silloinkin, kun et ole enää vieressämme.

Kiitos, isä, vahvuudestasi ja rakkaudestasi. Olet sydämessämme nyt ja ikuisesti.

Isä, olit kalliona, jonka varassa koko perheemme lepäsi. Nyt kannamme sinun vahvuuttasi mukanamme.

Muistamme kätesi, jotka korjasivat kaiken. Nyt korjaamme itse, mutta sinun opein. Kiitos, isä.

Olit ystävä, jollaista harvoin tapaa. Muistosi lämmittää sydäntä ja saa hymyilemään kyyneleiden läpi.

Kiitos yhteisistä hetkistä, naurusta ja niistä keskusteluista, jotka kestivät aamuun asti. Kaipaan sinua, ystävä.

Todellinen ystävyys ei pääty hyvästeihin. Sinä olet osa tarinaani, ja niin on aina.

Jumalan rauhaan. Kiitos yhteisistä vuosista ja rakkaudesta, joka kantaa yli ajan rajojen.

Herran haltuun. Ikuinen valo loistakoon sinulle.

Anna hänelle, Herra, iankaikkinen lepo. Loista hänelle ikuinen valo.

Rakas äiti, kiitos kaikesta rakkaudesta ja huolenpidosta. Kantamme sinut sydämissämme aina.

Äidin kädet eivät enää pidä kiinni, mutta niiden lämpö tuntuu edelleen. Ikävöiden ja rakastaen.

Kiitos, äiti, että olit meille kaikki. Lepää rauhassa, rakkaana muistettuna.

Rakas isä, olit meille turva ja esikuva. Muistosi kantaa meitä eteenpäin.

Kiitos, isä, vahvuudestasi ja rakkaudestasi. Olet sydämessämme nyt ja ikuisesti.

Äidin sylin turva kulkee mukanamme läpi elämän. Kiitos siitä turvasta, jota annoit meille joka päivä.

Isä, olit kalliona, jonka varassa koko perheemme lepäsi. Nyt kannamme sinun vahvuuttasi mukanamme.

Me yhdessä elomme polkuja, hyvin nuoresta asti teimme. Ja halki elämän aallokon, yhteistä purttamme veimme. Tuli päiviä kirkkaita onnellisia, tuli päiviä tuskan täyttämiä. Nämä kaikki nyt muistoissa yhteen liittäen, sinua rakas kaivaten, matkasta kiittäen.

Saatoin arvata, että kaipaisin sinua, että moni asia olisi toisin ja vaikeaa. En sitä, että suru asettuisi taloksi, että kaipaus tuntuisi joka hetki.

Niin lyhyt oli onnemme latu, niin kaunis kuin kaunehin satu. Vain muistot ja rakkaus jäljellä on ja kaipaus sammumaton.

Oli kanssasi helppo taivaltaa, kättäs viimeiseen asti puristaa. Kiitos rakkaudestasi.

Hän, jota rakastin on poissa, vaan lämpönsä hän jätti sydämeen. Näen hahmon heijastuvan ikkunoissa ja yhä kuulen äänen vaienneen.

Askel pieni arasti arkulle käy, missä on äiti / isä, ei äitiä / isää näy.

Ei auta apu ihmisten, ei rakkaus rukous läheisten, oli väsynyt kultainen sydämes.

Ei kaipuuta, muistoja kukkaset peitä. On surumme suuri, on kyyneleitä.

Ei enää tuskia äiti / isä kulta, ne pois on ottanut Herra sulta.

Ei häviä sydämestä se, joka sinne on jälkensä jättänyt.

Ei kuulu enää äidin / isän askeleet, sai kädet ahkerat jo työnsä päätökseen. Jäi muistot, kaipaus ja kyyneleet.

Ei kuulu sun äänesi rakkahin, on surumme suuri, sanaton.

Ei läheisen silmä nää, ei arvaa, että niin lähellä on määränpää.

Ei pienet sydämet ymmärtää voi, miks´ täytyi rakkaan isän / äidin nukkua pois.

Ei syki enää sydän lämpöinen, on poissa hän, niin rakas, läheinen.

Elon polkua yhdessä kuljettiin, pitkä taival yhteistä matkaa. Sinä ensiksi saavutit matkanpään, minun yksin täytyy jatkaa.

Elämäsi oli työtä, sydämesi hyvyyttä. Siunattu olkoon muistosi.

Elämäsi uhrasit, aikasi annoit, kotimme hyväksi kaikkesi kannoit. Palkitkoon Jumala rakkauden työsi.

Emme nähneet, kun silmäsi suljit, emme jäähyväisiä jättää voineet. Muistamme sinua ikuisesti.

Emme sure sitä, että olemme menettäneet sinut, vaan olemme kiitollisia siitä, että meillä oli sinut, ja on vieläkin. Sillä se, joka on mennyt kotiin Jumalan luo, on vain ehtinyt perille ennen meitä.

Enkeli vuoteen vierellä kulki, äidin / isän silmät hiljaa sulki. Nyt aurinko kirkas ja lämpöinen, on paistava äidille / isälle ikuinen.

He, joita rakastamme, eivät koskaan kuole. Niin kauan kuin me elämme ja muistamme he ovat meidän kanssamme.

Heittäkää arkulle hiljaa multaa, siellä on äiti isä, siellä on kultaa.

Hellimme kuvaasi äiti / isä muistoissamme, se säilyy pohjassa sydämen vaikka ikävä painaa rinnassamme, säilyy muistosi helminä kimmeltäen.

Herposi käsi, auttava, antava, rakkaus kaikkien kuormien kantava. Siunattu olkoon unesi.

Herra, auta meitä tahtoosi tyytymään, silloinkin kun se kipeimmin koskee.

Herran kädessä kaikki, valon ja murheen yöt lähemmäs saapuvi taivas, kun elämä iskuja lyö.

Hiljaa sammui silmä rakkaan, hiljaa katkes kahleet maan.

Hiljaa laskemme äidin rakkaan, isän vierelle nukkumaan.

Hän lähti, mutta on yhä lähellämme, tuhansin sitein meihin liittyen.

Hän sinne edeltä lähti ja siellä odottaa, on kirkas johtotähti lähemmäs Jumalaa.

Ikilevon nyt kätesi rakkahat sai, tuli ikuinen sunnuntai.

Ikilevon nyt kätesi ahkerat sai, valoisana säilyy meillä muistosi ain.

Ikuisuus, ota hellien helmaasi väsynyt äitimme / isämme. Suo hänelle suojaisin sija ja pehmoisin peite.

Iltana talven kuuraisen hiljeni sydän kultainen. Lähtösi vaikea kestää on, suruni suuri ja sanaton. Lohtuna muistot rakkaat.

Isä/ äiti, meitä sä aattelit myöhään ja varhain,

Jumalan rauha on palkkasi parhain. Kiitos rakkaudestasi.

Isän / äidin kun saatamme helmaan maan, jää lapsuudesta muisto vaan. Olet ansainnut levon rauhaisan ja kiitoksen kauneimman.

Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille. Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt, vaan kaikkesi annoit.

Jäi jälkeen kaipaus, jäi sanaton suru.

Jää hyvästi äiti / isä, oli osasi antajan ainiaan. Nyt vieläkin kalleinta annat meille, pyhät muistot valoksi elämän teille.

Jääköön pääskysen laulu sen talon ylle, jonne et palaa enää milloinkaan, jonne et koskaan palaa.

Kaiken teit sä onneksemme, siitä sulle kiitoksemme.

Kesäaamu kun päivään avautui, otti enkeli äidin / isän mukaan. Silmät rakkaat iäksi sulkeutui, sitä hetkeä nähnyt ei kukaan.

Kiitos hoivasta lapsuuden, rakkaudesta, min annoit meille ohjaten askelta hyvän teille. Annoit eestämme parhaintas, siunaamme, äiti / isä, sun muistoas

Kuin unessa hienoimmassa, rakkaat kädet levon armauteen, ovat uupuneen peittäneen. Valo lempeä tulvii valkean uutimen takaa, on kuume poissa ja pois´ovat kyyneleet.

Kulje äiti kerallamme, voimanlähteenä lähellä. Elä muistoissa mukanamme, sävelinä sieluissamme, elämämme enkelinä, taivaan veräjän takana

Kun kuuntelee tuulen huminaa, on kuin saapuisit kertomaan mulla koti on uusi ja kaikki hyvin, miks´ kuljette silmin kyyneltyvin?

Kun nukkumaan käyn illalla ja suljen silmäni, sydämein täytät rauhalla, lähetä enkeli.

Käsi kädessä yhdessä odotimme, jokaista auringon nousua innoissamme. Nyt kättäni tyhjää puristan ja jokaista auringon laskua odotan. Olen tulossa rakkaani, olen tulossa jälleen syliisi

Kävi hiljainen vieras yllättäen tahtoi ottaa sinut mukaan. Tätä määrää surun ja kaipauksen ei voi mitata kukaan.

Lapsuuden leikit mieliimme jäivät, muistot nyt kuultavat kaikki ne päivät. Sun elämäs varhain iltahan ehti, on kääntynyt kirjasi viimeinen lehti.

Lepää rauhassa äiti / isä hellä, suru raskas on sydämellä.

Luoja minulta liian varhain pois otti parhaan. Nyt elän vain parissa muistojen, hetkistä kauniista kiittäen.

Me katsomme jälkiä kätten töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Me tunnemme surua ja ikävää, vaan muistot kauniit meille äidistä / isästä jää.

Me tiesimme lähtösi lähenevän, näimme voimasi vähenevän. Muisto kaunis vie eteenpäin meitä, vaik’ on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Mentyäsi päivä pilveen käy, valon sädettä ei tummaan ehtooseen näy. Miks´nyt, miks´ei myöhempään, sen Herra tietää yksinään.

Miten paljon on hellyyttä kädessä, joka vilkuttaa jäähyväisiksi.

Miten vähän tiedämme elämästä, maisen matkamme määränpäästä? Se loppuu kesken ja surussamme, vain muisto enää on lohtunamme.

Muu kaikki häipyy, himmenee, äidin / isän kuva ei himmetä saata.

Niin hiljaista on muistojen porraspuulla, niin hiljaista nurkissa lapsuuden, niin hiljaista tuvassa menneitten.

Niin paljon ois äidille / isälle sanottavaa, niin paljosta kiitettävää. Vaan nyt kaiken sen kaipuun ja ikävän saa kertoa kyyneleet nää.

Niin äkkiä hiljeni sydän kallis. Lähtöäs vaikea uskoa ois: jätit meille niin rakkaan ja kalliin muiston, emme vielä sua ois´ antaneet pois.

Nyt iäksi kylmeni äidin / isän syli, yö synkkä on laskenut elämän yli.

Nyt soi sävel ilmojen huilun, soi urut tuulien. Rakkauden Jumala äitiä / isää kanna vihreillä niityillä levätä anna.

Oli kanssasi hyvä taivaltaa, sua halata ja kättäsi puristaa. Vaan koitti hetki jäähyväisten, sä kanssamme enää ole et. Jäi jäljelle suru ja kyyneleet. Nuku rauhassa rakkaimpamme vielä yhdessä olla saamme.

Olit äiti / isä kaikkein parhain, sen lapsesi kertoa voi. Olit aviopuoliso armain, Jumala kiitos soi.

Omakohtainen suru ei ole raskainta – raskainta on nähdä rakastamansa ihmisen kärsivän, pystymättä häntä auttamaan.

On isän äidin neuvot vaienneet, kädet ahkerat lepäävät hiljaa. Eron ikävissä lohtuna kuitenkin, isä taivaassa luona on Herran.

On kotimme nyt tyhjä ja hiljainen, et kulje sä kanssamme siellä. Sait kodin toisen ja rauhaisan, ei tuskia ole siellä.

On kuin ois "Tuonela" tutumpi, taivas paljon armahampi, kun sinä äiti / isä olet jo siellä.

On rakkaamme tuskat jo loppuneet, kädet ahkerat lepäävät hiljaa. On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?

On raskasta luopua rakkaimmastaan, vaikka tietää, hetkeksi ainoastaan.

Paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, suruni raskas ja loppumaton.

Pihakeinua tuuli keinuttaa ei saavu tuttua istujaa, joka kuunteli säveltä tuulen, pihakoivussa sirkuttajaa.

Poissa on hiljainen hymy, syvä katse ja lempeä ääni.

Polkua mennyttä muistellen, sidon muistojen kukista seppeleen. Siihen kukat ilon ja murheenkin, polun varrelta, jota kuljettiin.

Pyhä kallis on lahja kiintyä niin, kuin kiinnymme täällä rakkaimpiin. Pyhä liiaksi, jotta sen pitää vois, ja tuskatta kerran antaa pois.

Rakas äiti / isä, rakkaudella, onnella ja ilolla täytit pienet sydämemme. Sitä kannamme mukanamme koko loppu elämämme.

Rakkautesi meille annoit esirukouksin, pyynnöin luo Taivaan Isän kannoit. Se olkoon kallein helmi elomme tiellä, kodissa taivaan jo varrot siellä.

Saatoimme äidin isän viereen hienoille hietasille tuskattomille leposijoille, huomahan Isän, Jumalan.

Sinun kuvasi äiti / isä kultainen, me kätkemme pohjahan sydämen.

Sinä ohjasit, sinä opastit, kaiken parhaaksi meille tahdoit.

Sinä saavutit rauhan sataman, minä yksin saan siitä jatkaa.

Sua kiitän, muistan (äitini / isäni) oma, olit mulle niin hellä, niin hyvä. Sinut mieleeni pieneen painan ja kukkia kummulles laitan.

Sua koskaan pois emme antaneet ois: olit kaikkemme, rakkahin. Siks´ surumme on niin pohjaton.

Suru on saapunut kotimme ylle (äiti / isä ) on pois keskeltämme, vaan ei koskaan sydämistämme.

Sä kuljit aina auttaen, ain´ armahasti hymyillen sun oman taakkas unhottain, sä muistaa pyysit muita vain.

Sä tyydy tahtoon korkeimman, jätit rakkaasi haltuun Jumalan.

Toiveemme jos suinkin taisit, aina tahdoit toteuttaa. Eivät sanat mitkään pysty ikäväämme kertomaan.

Tuokiot hiljaiset jälkeesi jäivät, säilyy sun muistosi ja yhteiset päivät.

Tule luoksemme unissa illoin, kun ikävä meillä on. Pidä kädestä meitä silloin, kun kaipuu on lohduton.

Vaikka tiesimme surun saapuvan, silti toivoimme elämän voittavan.

Vain nöyrä kiitos, enempää mä tuskin voinen ymmärtää.

Vierelläs istuin viimeiseen asti hellästi kättäsi puristaen. Koetin lähtöäsi keventää, sinulle halusin hellimmän muuton antaa.

Äiti on maailman kaunein sana, äiti on parhain lohduttaja silloin kun maailma syrjii lasta, äiti ei lakkaa rakastamasta.

Aamunkoitosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa. Määränpäähän saapuessaan uneen rauhaisaan vaipua saa

Aika kuluu, suru muuttaa muotoaan.

Aika liitetty on aikaan uuteen, hän lähti hiljaa kauas ikuisuuteen.

Aikamme on lyhyt, syttyvä sammuva kuin liekki.

Aikansa työllä, aikansa levolla suvisena päivänä. Nyt minä lepään.

Askel hiljenee - seisahtuu, liekki hiipuu - sammuu. On kiitoksen ja jäähyväisten aika.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten

Aurinko laskee aikanaan, tie kulkee aamuun uuteen

Ei kauniimmin ihminen lähteä voi, kuin unessa hiljaa nukkua pois.

Ei kuolema ole arvoitus, joka kerran ratkeaa, se on ihmisen ihana oikeus

Ei päivien luku ole elon mitta, vaan mitä päiviin saa mahtumaan ei talteen pantu ole rikkautta, vaan mitä onnistuukaan jakamaan.

Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sydämessä kärsineen.

Ei unohdu muistosi kaunis, hyvä, viime leposi olkoon rauhaisa, syvä.

Elo ehti jo illaksi hiipua, siks´siunattu on ikiuni rauhaisa.

Elo, onni, lyhyt maallinen, ilo ikuisuudessa on iankaikkinen.

Elonpäivä jo iltaan ehti pois painui se verkalleen. Elon kirjan viimeinen lehti näin kääntyi hiljalleen.

Elämäsi oli työtä, sydämesi oli hyvyyttä. Olkoon leposi rauhaisaa.

Elämä täällä on kuin vedessä kuun kuvajainen, otat sen kämmenelle, ihmettelet onko sitä.

Emme unohda muistoas kaunista, hyvää, viime leposi olkoon rauhaisaa, syvää.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen nousevan aamun ja jokaisen tummuvan illan myötä toivotan teille hyvää yötä

En tiedä mittaa matkani, jos kuinka lyhyt lie vain yhden tiedon tarvitsen: se ett' on kotitie.

Et jättänyt jälkeesi tyhjää sijaa, vaan rakkauden täyttämän muiston.

He menevät pois, puistoissa hiljenee. Niin paljon on muistoja tiellä, he kotona siellä.

Heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa.

Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.

Hiljaa elit, hiljaa sammuit pois, niin kuin päivä mailleen mennyt ois.

Hiljaa, hiljaa kuljen tietä ikiuneen. Silmäni mä suljen, aika levon on.

Hiljainen vaeltaja maan, elon ehtoon tullen levon saa. Nuku unta rauhaisaa.

Hiljaisuuden äärelle sä miksi käyt näin varhain. Ain’ sydämissäin sinusta säilyy muisto parhain.

Hiljeni askel elontiellä, uuvuit kun sairaus voimasi vei. Nukkuos rauhassa kauneinta unta, muistosi koskaan unhoitu ei.

Hiljennyt on sydän kallis, sammunut on katse hyvä lepää käsi apuun valmis, meille jää vain suru syvä.

Hyvä ystävä on lähtenyt - muistot elävät ikuisesti.

Hyvä on ihmisen olla sylissä vihreän maan. Nurmelle lämpöiselle, apilan huojuntaan suloista painaa päänsä pienen ihmisen. Valkean pilven valoon nukkua huoaten.

Hyvä on nukkua lepoon, rauhaan. Siirtyä rantaan tyyneen, lauhaan, kun ilta pilvet jo ruskottaa.

Hyvän ihmisen elämä jättää kallisarvoisen muiston ja hänen poismenonsa suuren surun.

Hyvän ihmisen muisto miten mieltä se lämmittää.

Hän jätti tuuleen kuiskauksensa, hymynsä auringon lämpöön ja tähtiin silmiensä ystävällisen tuikkeen.

Hän lähti, mutt’ on vielä lähellämme tuhansin sitein meihin liittyen ja kotihin ja liki sydäntämme jäi kaiku askelten rakkaiden

Hän oli niin kevyt. Maa tuskin tunsi hänen painoaan. Miten paljon tuskaa tarvittiin, kunnes hän oli niin kevyt

Ihana rauhan ranta, suloisen levon antaa vaivoista vapahtaa surut, murheet lopettaa.

Ihminen kuolee - muisto elää.

Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole.

Ihmisessä vain kuolevainen katoaa, hyvyys, rakkaus ikuisesti jää.

Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät

Ikuinen rauha, onnellinen osa.

Iltaan ehti kevään päivä, jälkeen jäi vain surun häivä.

Itkien muistele. Hymyillen muistele. Kiittäen muistele. Luottaen valoon, tulevaisuuteen.

Joka hetkistä ajoilta lapsuuden ja kaikista päivistä jälkeen sen, Sinua ajattelen kiittäen

Jokainen hetki voi olla viimeinen, jokainen hyvästijättö ikuinen.

Jokainen päivä on yhtä lähellä ikuisuutta.

Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Jospa mä löytäisin niityn sen, missä kasvaisi sininen kukka missä jälleen mun lintuni lentäisi, missä vihreä ois nurmen nukka.

Jäi jälkeesi kaipuu, jäi sanaton suru.

Jäi jälkeesi mökkipiha hiljainen, sen puut ja pensaat lintuineen. Me katsomme jälkiä kättesi töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Jäi tyhjäksi polkumme kotimme tiellä, voi miten toivoimme sinun toipuvan vielä mutta et jaksanut enää kestää, sun lähtöäs emme voineet estää.

Järven rantoja laineet huuhtelee, puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee. Ei saavu soutaja venheelleen, ei lähde vesille verkoilleen.

Jätit meille muiston valoisan, niin kauniin, rakkaan ja hyvän.

Jää hyvästi, äiti! Oli osasi antajan ainiaan. Nyt vieläkin kalleinta annat meille, pyhät muistot valoksi elämän teille. Jää hyvästi, kunnes kohdataan!

Jäivät kukat kukkimaan jäivät linnut laulamaan, sinä yksin ystäväni lähdit.

Jäämme kiitoksin kaipaamaan, vaalimaan lämmintä muistoas ainiaan.

Kaatunut on metsän komein honka.

Kaikk´ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk´ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää

Kaikk’ on niin tyyntä pois tuskien tuntu, lepoon lempeään kietoo unen pehmeä huntu.

Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.Kaikki elon siteet kerran katkeaa, muistojen kauniit kiteet ainiaaksi jää.

Kaipaa tuttu polku, rakkaan jalan astuntaa. Tuuli kotipuissa nyyhkii, valittaa.

Katkesi pienen linnun lento, sävel jäi - se heläjää.

Kauneimmat muistot jälkeesi jäivät, niillä on ikuinen sija sydämessäin. Ne eivät kuihdu, ne kukkivat vaan ja säilyvät muistoissa ainiaan.

Kauneinta on elämässä lämpö kahden ihmisen, Vaikket tänään ole tässä rakkaus jää, ikuinen

Kauniina nauhana vuosien päivät, helmenä jokainen muistoksi jäivät. Elämän päivien ketju on kallis, helmist’ ei yhdenkään kadota sallis.

Kauniit olivat onnemme päivät, kauniit muistot jälkeen jäivät.

Kauniit muistot eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin.

Kauniit muistot voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

Ken tulkita vois kaiken tarkoituksen? Me jäämme vaiti, hiljaa nöyrtyen.

Kesäpaikan ranta niin hiljainen, turhaan odottaa tuttua kulkijaa. On kalamiehen kädet rauenneet, katse järvelle sammunut on.

Kiitos elämän antajalle, kiitos kehtomme tuutijalle kiitos askelten auttajalle, kiitos kielloista käydä harhaan kiitos neuvoista polun parhaan.

Kiitos kaikesta, minkä sinulta sain.

Kiitos yhteisistä vuosistamme. Rakkaus ei koskaan katoa.

Kohtalon kellot ei edeltä soi, sen eestä kukaan ei väistyä voi.

Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, yhtäkkiä huomaa, se päättyikin tähän.

Kotiin valkeaan uuteen viimeinen venhe vie. Lempeään hiljaisuuteen päättyy kulkijan tie.

Kuinka ihanaa on lepo, kun päivä on loppu. Kuinka ihanaa on nukahtaa, kun voimat on poissa.

Kuinka lyhyt elämä olla voi, mutta muisto ikuisuuden kestää.

Kuljemme nyt kuunnellen, on poissa jotain hyvää. Tätä emme tavoita katsellen, vaan tunnemme kaipuuta syvää.

Kun aamu saapui, niin matka päättyi ja uneen vaivutti väsyneen. Ei tunnu tuska, ei vaivaa mainen, on rauha sydämessä, nukkuneen.

Kun aika päättyy, alkaa ikuisuus.

Kun haihdut tuuliin, taas mereen tuovat sinut tuulispäät.

Kun ilta saapui, niin matka päättyi ja uneen uuvutti väsyneen

Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.

Kun loistat tähtenä iltataivaan, niin näethän meidät päällä maan. Me täällä alhaalla hiljaa aivan, sun tähteäs kirkasta seurataan.

Kun muistelemme yhteisiä teitä, kuinka sä ahkeroit, rakastit meitä. Ei kaipuuta sanat, kukkaset peitä, on sydän, silmät, täynnä kyyneleitä.

Kun nousee purjeet purren ja köydet irrotetaan, käymme ystävä armas surren, sua jäämme me kaipailemaan.

Kun pitkän elämän elää saa, voi rauhassa uneen nukahtaa. Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.

Kun päivämme on laskettu, ei siihen auta usko eikä toivo. Tehtäväksemme jää vain silittää kättä ja laskea irti.

Kun sammui sydän läheisen, on aika surun hiljaisen.

Kun suru kohtaa, kiire häviää, jäljelle vain kaunis muisto jää.

Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä.

Kun taivaan tähdet tuikkii, luokseni lentää saat. Jokaisen illan myötä unessa tavataan.

Kun tuskien jälkeen levon saa, se lepo on tyyntä ja rauhaisaa.

Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden ja paremman alku.

Kyyneleet puhdistavat, muistot säilyvät.

Kädet ahkerat paljon uurastaneet lepoon viimeiseen ovat nyt vaipuneet.

Laula laulua, öinen lintu, pisara maahan, illan kaste. Nukuta minua, tumma nurmi, keinuta uniin koivikon latvus.

Lepoa ja rauhaa poisnukkuneelle.

Lepää rauhassa puoliso hellä, suru raskas on sydämellä.

Lepää rauhassa, tuulen kehdossa, tuoksussa kesäisen maan.

Lohduttaminen ei tarvitse suuria sanoja, ei valmiita vastauksia. Tärkeintä on vaan mennä lähelle, välittää.

Loppui tuska, tuli rauha, uni kaunis ikuinen.

Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen

Lähtevien laivojen satamasta jokainen irtoaa yksinään odottamaan meitä muita.

Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet vaan olemme onnellisia, että ne päivät ovat olleet.

Me katsomme jälkiä kättesi töiden, kiittäen, kaivaten, ikävöiden.

Me kuljimme yhteistä taivalta, pienen kappaleen maista matkaa. Sinä saavutit sataman rauhaisan, minä yksin saan tietäni jatkaa.

Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole vaan elämme niiden ihmisten sydämissä, jotka ovat meitä rakastaneet

Me muistamme silmäsi kirkkahat, me muistamme muistosi hyvän. Jätit meille muiston niin valoisan, niin kauniin, rakkaan ja syvän.

Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan

Me siunaamme matkasi viimeisen, tuomme kummulles kukkaset kaivaten.

Meitä rakasti sydän jalompi kultaa.

Minun on uskottava, että yhä olet olemassa. Minun on uskottava, että kaikella on tarkoitus - että hyväksyn lähtösi.

Mitä jättäisin perinnöksi, kun lähden? Kevääseen kukat, kesään kukkuvan käen, syksyyn värikkäät lehdet.

Muistelemalla, ei kyynelillä, tulee kunnioittaa sitä, joka on mennyt pois

Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.

Muistoa ei voi haudata, sitä ei voi piilottaa tuhkaan eikä maahan. Se elää linnun laulussa, kukan tuoksussa ja tuulen huminassa.

Muistoista aika rakentaa lohdutuksen.

Muistosi kallis, hyvä ja hellä, säilyy aarteena sydämellä.

Muistot kauniit kantavat vuosiin tuleviin, voimaa tuovat hetkiin vaikeimpiin.

Muistot ovat lohdun rakennuspuut.

Murheeseen lohtua tuo muistosi kaunis ja valoisa.

Murheeseen on kätketty toivo tulevista päivistä.

Muut muistot kerran kalpenee, ne himmenee, ne halpenee. Sun muistosi aina elää.

Myrsky tyyntyi, tuuli laantui, pursi saapui satamaan.

Niin kaunis on hiljaisuus, siellä jossain säilyy ikuisuus.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas.

Niin kuin muuttolintusen tie, kotia kohti matka vie.

Niin kuin pääsky - - - pitkin pintaa maan! Niin kuin pääsky - - - sineen korkeaan!

Niin lempeänä leviää hiljaisuus, niin säteilevänä taivaan avaruus.

Niin lyhyt askel ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja välillä taivaan ja maan.

Niin nopeaa, niin tavoittamatonta on elämä, kuin veden pyörteet, tuulen liike hiljaisissa puissa. Niin nopeaa, niin selittämätöntä kuolema.

Niin vaikeaa on ymmärtää, ett´ poissa olet ainiaan.

Niin äkkiä hiljeni sydän kallis, ei lähtöäs todeksi uskoa vois.

Niin äkkiä lähtösi kävi, niin paljon sanomatta jäi.

Niin äkkiä voi tuonen kutsu tulla, ajalla, jota ei voi aavistaa.

Nousussa päivän laulussa sinisen linnun, siellä on matkamme määrä.

Nukkuos rauhassa kaunista unta, muistosi koskaan unhoitu ei

Nuku huminaan metsien. Nuku tuoksuun ikuisen isänmaan kesän.

Nyt jätän tutun pirtin, polun ja pihamaan. Pois riisun arkinutun, puvun uuden mä nyt saan. Mä olen kypsää viljaa, pois pyyhkikää kyyneleet. Kodin piiristä poistun hiljaa, luo Herran vie askeleet.

Nyt nukut ikiunta, rauhallista, tuskatonta.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen saan kulkea rajalle ajattomuuden. Olen kimallus tähden, olen pilven lento, olen kasteisen aamun pisara hento

Nyt olet poissa keskeltämme, mutta et koskaan sydämistämme.

Nyt olet päässyt lepohon, niin syvä hyvä unes on, kuin kukan kankahalla on valkolumen alla

Nyt voimasi murtui, olet meiltä poissa, sun iltas saapui ajan aamunkoitossa.

Näin aukeaa portti viimeinen valoon ja lauluun lintujen.

Näin katoaa elämä odottamatta, näin saapuu murhe ilmoittamatta.

Ole hyvässä turvassa, pilvien takana on aina valoa.

Oli edessä nuoruus... elämän taika. Ei tiennyt kukaan, oli lähdön aika.

On ajaton avaruus, arjesta irronnut ikuisuus. On rauha, hiljaisuus.

On elo kuin ulappa suuri, ja muistot on saaria sen, niin hiljaa mä sulle kuiskaan: Sua unhoita koskaan en!

On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta ihminen ymmärtää voi.

On lempeä levon maa, unen kaarisilta sinne johdattaa.

On lepo jossakin, särkymätön syvä rauha.

On maa, johon kaikki polut katoaa, on rauhan maa.

On päivä päättynyt, on tullut ilta ja pursi irronnut on elon laiturilta.

On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?

On vain hiljaisuus ja sanaton suru.

On vain kolme ääretöntä asiaa; taivas tähtineen, meri pisaroineen ja sydän kyynelineen.

On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa.

Ovat tyyntyneet elämän tuulet, on vain ikuisuus ja rauha.

Paikkasi on tyhjä, kaipaus suuri ja rajaton.

Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen nukkua siintoon illan

Pois aurinko painui, lankesi ilta jäi taivaan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä

Pois korjuuhetkeen kulki myös matka rakkaimman; kuin päivän kirkkautta jäin häntä kaipaamaan.

Poissa on tuskat, ohi arki ja työ. Vain lempeät mainingit rantaan lyö

Päivä kaunein sammuva on, kukka kuolee korvaamaton kun päättyy tää, muisto vain jää.

Päivänä kauniin kesäisen hiljeni sydän kultainen. Lähtösi vaikea kestää on surumme suuri ja sanaton. Lohtuna muistot rakkaat.

Rakas ystävä ei koskaan kuole. Hän elää ajatuksissamme, sydämissämme, muistoissamme.

Rakkaus ei koskaan häviä

Rannalle himmeän lahden, aurinko laskenut on. Kutsu soi iltahuudon, taakka laskettu on.

Rauhan maa kangastaa, siellä tapaamme kerran

Sadepilvet lipuu taivaallemme, suru peittää laulun sydäntemme.

Sammui loiste silmäin valon, taukos sykintä sydämen jalon.

Sanoja ei tarvita, kun sydän puhuu tuhansin muistoin.

Sen uni on tyyntä ja rauhaisaa, ken tuskien jälkeen levätä saa.

Siellä missä nyt olet, kukkii kaunein maa. Siellä tuuli lempein puhaltaa.

Sinun kuolemas kuolemanrannan niin ihanan lähelle tuo. On välillä sydäntemme vain virran kapea vuo.

Sinun paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, ja surumme suuri ja loppumaton.

Sinä saavutit sataman rauhaisan, minä yksin saan tietäni jatkaa.

Sinä saavutit taivaan rannan, yllä tunturin huippujen oot ikirauha, ylhäällä siellä sinun sielussas vallitkoon.

Siunattu olkoon sun tiesi, siunattu matkasi viimeinen.

Sun elosi aurinko laskenut on, jäi meille kaipaus lohduton.

Suo surun hiljaa muuttua kauniiksi muistoiksi.

Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet

Surun rannalle luo muistot valoaan. Ei koskaan muistosi valoisa jää meiltä unholaan.

Surun tumma syvyys kätkee kirkkaan valon. Muistojen ilo, hyvyys täyttää mielen nyt.

Suuri rakkaus ei tunne aikaa, ei paikkaa, ei unta eikä kuolemaa.

Suuri suru on sanaton.

Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi, kiire poissa on.

Sydän lämmin ei syki enää, vaan muistosi kaunis iäti elää.

Sä hetken viivyit täällä vaan, kuin kastehelmi päällä maan.

Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa. Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa

Taivaan linnut, tuulet maan seuraksesi sinne saat. Kipua sä tunne et, hiljaisuutta kuuntelet.

Takana elämän tuulet, eessä rauha - iäisyys.

Tie valmis on ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen.

Tiesinhän minä: tälle tielle tulisi lopulta lähtö. Mutta en tiennyt, että lähtisin tänään

Tiimalasin kartiossa valui hiljaa hieno hiekka, touhu, kipukin on poissa liian varhain täyttyi lasinkanta.

Tuokion verran saimme olla yhdessä varmoina siitä, että rakkautemme kestää tuhannen vuotta.

Tuulet soittavat ikävää syvää. Metsät henkivät kauniita muistoja.

Tuulien soitto vaiennut on, ympäri viheriöi ikityyni metsä.

Tuulien soitot ovat vaienneet. Ympäri soi ikityynet veet

Tuskat häipyi usvan taa, nuku unta rauhaisaa.

Tuttuja kelloja soitetaan, sunnuntailepoon saatetaan uupunut uurastaja.

Tämä varjojen maa, jää kauas taa, vihdoin väsynyt levon saa.

Uuden aamun valkeuteen herätä suo nukkuneen.

Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen ja valkeaan.

Vaan ylitse kaikkien kyynelten tuhat muistoa meitä nyt lohduttaa.

Vaikene sydän, kuuntele hiljaa, on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.

Vaikka puhtainta kultaa sydän on, se kuitenkin uupuu ja nukkuu pois.

Vaivu varjohon kukkasten, lepää lehdossa rauhan maan.

Valkeni aamu kesäinen tuoden viestin surullisen. Ei auttanut toive ihmisen, vaan saapui uni ikuinen.

Valosta saavuit, valoon sä lähdit, tähdenlentona valaiset tietä.

Varjosta valoon kulkee tie, rauhaan johtaa - perille vie.

Onnella on sata laulua. Auringosta ja kesästä ja hopeisesta purosta, jonka varrella loistivat kultaiset rentukat. Sata laulua hiljaisesta illasta, puiden varjoista maaliskuun hangella ja lempeästä tähdestä koivun luona. Ja jos aurinko ja tähdet sammuvat ja tulee talvi ja kuolema, silloinkin onnella on sata laulua - kaikesta siitä, mikä oli.

Nyt enkelten kanssa käyt käsityksin, ei jätetty meitäkään tänne yksin. Jäi muistoksi lämpösi suloinen, silmäsi loiste, hymysi aurinkoinen.

Elo mainen kun iltaan raukes, oli tyyntä ja rauhaisaa niin. Joku portti vain hiljaa aukes, ja se iäks suljettiin.

Nyt aikaa mennyttä katselen ja polkua yhteistä muistelen. Oli kukkia varrella polun sen, ilon, onnen sekä myös murheiden. Niistä kaikista sidon seppeleen, rakas, Sinua kiittäen, kaivaten.

Minne meri ja taivas kantaa, minne aalto ja tuuli käy, siellä nouseva aurinko hohtaa ja sydämelles lempeän rauhan suo.

On muistoja, joita ei aika, eivätkä vuodet viedä voi. On muistoja, joiden taika iät kaiket sielussa soi.

Me emme tiedä mit´ on elää, kuolla niin vähän tiedämme me lapset maan, niin korkealla päämme yläpuolla kaikk´ kohtalomme langat solmitaan.

On kaatunut honka korkea, tuuhea, ylväs. Sai salaman iskun pysty ja kantava pylväs. Me järkkyen, surren mykkinä painamme päämme ja itkevin sydämin Korkeimman eteen jäämme

Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli. Mutt’ sydämiimme läpi elämän jätit muistosi lämpimän.

Sen tiesi kesän aurinko, sitä kuiski vieno tuuli ja siinä pesää tehdessään sen pihan linnut kuuli. Se soi laulussa lintujen: tää aamu on rakkaamme viimeinen.

Enkeli hiljaa vierellä kulki, kädestä otti, syliinsä sulki. Suojaansa otti siivillään, kuiskasi hiljaa – lähdetään.

Et ole ikiunessa, et ole poissa olet tuhat tuulta puistikoissa, olet välke aallokossa olet timantti hankien loistossa. Et ole jättänyt meitä, et ole vaiti olet lintujen laulu taivaalla olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaasi poskella.

Ajan parhaan Luoja katsoi kutsua pois, matkasta väsyneen.

Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä. Anna rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen, Sinun rauhasi, anna se heille ja meille.

Ei elon pituutta aavistaa voi, se on kädessä Elämän Herran.

Ei häntä, jolta tähdet radan saa, voi ihmisajatukset taivuttaa.

Ei pelkoa taivaassa, vain rauha ja ikuisuus.

Ei päivää tiedä, ei hetkeä kukaan, miten pian on lähdettävä noutajan mukaan.

Ei siellä päivä laske milloinkaan, soi suvivirret uudet ainiaan.

Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sielussa nukkuneen.

Elämän päättyessä Jumala meidät sylissään taivaan kotiin kantaa.

Enkelit soittavat kellojaan, sua oottaa luokseen jo Luoja.

Herra on minun paimeneni, ei minulla mitään puutu.

Herra on antanut meille elämän, hänen kädessään on myös lähtömme hetki.

Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuolla.

Herra, Sinun armosi on parempi kuin elämä.

Herra, Sinun armossasi on minulle kyllin.

Herra, Sinun kädessäsi on päiviemme määrä.

Herra, Sinun luonasi on väsyneen hyvä olla.

Herra, Sinä katsot ajan milloin väsynyt levon saa.

Herran tie on parhain tie, Herran polku kotiin vie.

Herätä saat aamuun uuteen, taivaan iki-ihanuuteen.

Hiljaa Herran hetki koitti, taukos tuska, armo voitti.

Hiljaa saapui noutaja sulle, irroitti hellästi kahleet maan.

Hiljaa sammui elävä liekki, rauhan sait sä iäisen

Hiljaa voimat väheni, kotiin kutsu läheni. Pääsit ikuiseen lepoon.

Hiljeni askel, sydän uupui. Herramme näki ja luokseen kutsui.

Hyvä on nukkua ikuiseen uneen, sen joka päivänsä täydeksi saa.

Hän, joka antaa surun, antaa myös lohdutuksen.

Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö on minulle annettu.

Ihmisen ikuinen toivo on Jumalassa.

Ikuisuus on hyvin lähellä, vain sydämen matkan päässä.

Ilta on tullut, Luojani, armias ole suojani.

Iäinen autuus, rauha on siellä, ei Jeesus omiltansa mitään kiellä.

Ja henki ikuinen taa tuonen virran kantaa, päin rauhan suurta rantaa vie pienen ihmisen.

Ja hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä kuolemaa ole enää oleva.

Ja kerran tuskaa vailla, hän herää uuteen elämään

Jeesus, anna enkeleitä sinne missä itketään, sinne missä tukahdutaan kaipaukseen ja ikävään.

Jeesus, anna enkeleitä kun mieli on avuton kun on tullut suuri huoli joka liian raskas on.

Jeesus sanoi: Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.

Jo lähestyy ilta varjoin pidentyvin. Jää päivän kiireet, kaikki on hyvin. Saa yö ja lepo ja rauha syvin

Jossain kirkkauden maassa kuljen. Taakka harteita ei paina, se on poissa. Kukkaportin avaan, suljen

Jumala anna meille voimaa, voimaa jatkaa ja voimaa luovuttaa.

Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.

Jumala näyttää minulle tien sumusta auringon sädehtivän kehrän luo.

Jumalan suuri rakkaus pyyhkii pois kaiken surun, tuskat ja kyyneleet.

Jätti jäljen ihanan, kaaren kauniin, loistavan, lensi syliin Jumalan.

Kaikella on päämääränsä ja lopulta kaikki on oleva valoa.

Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

Kallis, kallis sä ystäväin, hohtava tähti mun retkelläin, sä sammuit helmahan auringon - taivahan tahto - näinkö ankara, raskas se on?

Katsoi Herra ajan täyttyneen, kutsui luokseen väsyneen.

Kaunis on kuunnella kutsua Luojan, nukkua pois kun jo uupunut on.

Kesäaamussa tuoni jo hiljaa soutaa ja uupuneen lapsensa lepoon vie.

On eessäs, äiti, nyt ikuista poutaa, niin tasaista kulkea taivaan tie.

Kevyesti kuin perhonen laskeutuu kukkaan, kevyesti laskeutuu Luojan käsi ja pyyhkii pois tuskan.

Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä, ei tuskia tunneta taivaan tiellä.

Kiitos ja siunaus hiljainen myötä, matkalla, jossa ei tuskaa, ei yötä.

Kuin illan syliin painuu päivä, niin kulkee tie täältä Taivaan kotiin.

Kuin tähdet radoillansa me kauniisti vanhetaan, puutarhan kukkien lailla me painumme puoleen maan. Ja hellästi taivaan kotiin vie Isä uneen uupuneen.

Kun elämän kannel vaikenee, soi taivaan urkujen soitto ja sydän kun sykkivä hiljenee, uusi ruskottaa aamun koitto.

Kun laskee aurinko elämän ehtoon, Luoja lapsensa laittaa kultaiseen kehtoon ja tuudittaa uneen hiljaa.

Kun loppuvat voimani kerran, uni ylleni valahtaa se luona elämän Herran, iankaikkisen hengen saa

Lempeille vesille käy purtesi tie. Kotisatamaan uuteen tuulet vie.

Lempeitä tuulia niiden isojen siipien alla, jotka sinua nyt kantavat.

Luoja kauan valmisti viljaa vuosi vuodelta verkalleen. Nyt enkelit kypsän lyhteen vei elämän Herralleen.

Luojan luokse kulkee tie, vaikka matka on vaivalloinen, kotihin se viimein vie.

Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan.

Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, elää, vaikka olisi kuollut.

Niin hiljaa enkeli kulkua johti elon virran valkeita rantoja kohti.

Niin kuin muuttolintusen tie taivasta kohti matka vie.

Niin lähdit enkeli kultainen luo taivaan omien enkelten.

Niin turvaisaa on Herra, sun rauhaas nukahtaa.

Näe, oi ihminen, ylitse rajan, aavista autuus vaeltajan.

Nukkuos rauhassa, niin tyyntä on Tuonen mailla.

Nukkuos untasi rauhaisaa, sitä siunatkoon Isä Taivaan ja maan.

Nuku unta nyt tyyntä ja lempeää, lepää Jumalan kämmenellä.

Nyt taivaan tähtitarhassa on jälleen uusi tähti ja hoivassa parhaassa ken täältä sinne lähti.

Näin Taivaan Isä päätti sen, sydämen lyönnin viimeisen. Hän kotiin kutsui väsyneen, onneen ja rauhaan iäiseen.

Oli päiviä kirkkaita, onnellisia oli päiviä tuskan täyttämiä, ne kaikki siunaa Herra.

On koti, jonne myrskyt maan ei saavu konsanaan.

On lempeä levonmaa, unen kaarisilta sinne johdattaa.

On Luojamme kädessä elomme tie, Hän matkamme määrää ja kotihin vie.

On lähdön hetki salainen, vain Luoja yksin tietää sen.

On poissa kerran katoavainen maja ja poissa ajan tummuus, ajan raja ja tomun tahrat, painot raskaat maan

On pursi irronnut maan laiturilta, vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

On siellä hyvä olla unten nurmikolla. Hauskat leikit lyödä, punamarja syödä.

On siellä jossain ikivalon kaunis maa, vain kaipuun silta sinne johdattaa.

On tiedossa yksin Korkeimman, miten pitkä on taival vaeltajan. Askel hiljenee – seisahtuu hiekka elämän, hiipuu – sammuu.

On valmis uupunut matkaaja.

On tähdet syttyneet, on tullut ilta. Vie virrat kuulaat kohti Jumalaa.

Onnellinen on hän, joka päänsä painaa iankaikkisen Isän syliin.

Onneni on olla Herraa lähellä turvata voin yksin Jumalaan.

Pois on tomu, öiset harsot. Nyt vasta taivas aukeaa, valoon sielu vaeltaa.

Pysähtyi sydämes pursi, rauhan vienoille vesille, armon auringon sylihin.

Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan.

Päivämme on luettu kirjassa Elämän Herran.

Päivät kirkkaat, päivät kyyneleiset siunaa Herra.

Päämme nyt painuu ja sydän on hiljaa, me nöyrrymme edessä Luojan.

Rauha ihmeellinen maassa kirkkauden, ei myrskyjen pauhina soi.

Saavu Jeesus, suuri armon tuoja. Luonasi on mulla rauha, suoja.

Siell´kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Siell´on koti onnellisten, siellä autuaitten maa.

Siellä ilo, rauha iankaikkinen, taivaan isän suojassa.

Silloin kun en itse jaksa ollenkaan, kun on kaikki voima poissa kokonaan tule sinä Jeesus tällaisena jään, pienen lapsen lailla syliin lepäämään.

Sinun tykönäsi on elämän lähde.

Sinuun, Herra, minä turvaan. Minun aikani ovat sinun kädessäsi.

Siunattu olkohon, äiti, sun tiesi, siunattu matkasi viimeinen.

Soitteli tuuli jo kauan meille surun viestiä hiljalleen, katseli aikaa elämän Herra, kutsui pois sairaan ja väsyneen.

Sua kohti, Herrani, sua kohti ain.

Sun rauhas yksin pysyy, kun kaikki katoaa. Ken sitä lahjaa kysyy, ikuisen aarteen saa.

Surun kyyneleet, lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet lohduttaen meitä murheemme hetkellä.

Sydän uupunut levon sai, valkeni ikuinen sunnuntai.

Taa tähtien on täältä matkan määränpää. Sylissä ikuisuuden kaikk´ mainen häviää.

Taivaan enkelten kyliin, sinut luotamme lähetettiin pyhän Jumalan lämpimiin syliin, käsiin suuriin ja rakastaviin.

Taivaankotiin enkeli sylissään kantaa, ei kukaan nyt huolissaan olla saa, siellä on Jumalan kaunis maa.

Toisin oli toivomme, näin oli tahto Herran.

Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan! Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan!

Tuli taivaasta enkeli vuoteesi luo ja kuiskasi aivan hiljaa, lähde kanssani taivahan Isän luo, sinä olet jo kypsää viljaa.

Tuonen viita, rauhan viita! Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma

Täyttyi määrä päivien, joutui päivä iltaan. Kääntyi katse taivaan kaarisiltaan.

Unen purppurasiltaa pitkin tule, kun kaipuu on lohduton. Pidä kädestä kiinni silloin, kun minun vaikeinta on. Ja luokses kun tulen – milloin? Ole minua vastassa silloin.

Uuden aamun kirkkauteen, herätä suo nukkuneen.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.

Vain heille poisnukkuneille on annettu levon maa, kuin kehto se heitä keinuttaa ikisuvista talviin, keväisiin

Vaipui kädet ahkerat lepoon ikuiseen, saapui Herra noutamaan luokseen väsyneen.

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään.

Värähti hiljaa välkkyvät veet, kuiskasi korvessa tuuli. Kukkaset vaipuivat rukoukseen, siintävä Korkeus kuuli.

Uskonnollinen pääsiäisruno

Birgitmummu pääsiäinen

Isänpäivä runo

Itsenäisyyspäivä runo

Juhannusruno

Uuden vuoden runo