Vanhanajan joulurunot – klassikot Leinosta Topeliukseen ja runoja korttiin

Mökit nukkuu lumiset, nukkuu hankitanteret, tuikkii taivaan tähtivyö – pyhä nyt on jouluyö.

Katso: valo välkähtää, hanget kaikki kimmeltää, yli vuorten, metsien käy kuin väike siipien.

Se on joulu-enkeli. Herra hänet lähetti kanssa joululahjojen luokse pienten lapsien.

Vakka häll’ on kädessään niinkuin kulkis kylvämään, ja hän kyllä kylvääkin, mutta ihmismielihin.

Ei hän anna makeita eikä leikkikaluja, niitä isä, äiti suo. Mitä joulu-enkel’ tuo?

Puhtahia aatteita, kultaisia kuvia Suomen lasten sydämiin, mökkihin ja palatsiin.

Niitä hänen vakastaan variseepi yli maan niinkuin pikku tähtiä – eikö se oo ihmettä?

Mutta yhä kummempaa viel’ on mitä kerrotaan: kulkiess’ sen enkelin lapsiks muuttuu vanhatkin.

Sitä et kai ymmärrä. Kysy sitä äidiltä! Sitten siunaa itsesi, nuku – saapuu enkeli.

Kylmät, kylmät on talven hanget, paksut on Pohjolan roudan kanget, synkät täällä on syksy-yöt, pitkät täällä on puhdetyöt, – lämpöä, päivää tarpehen on paljon Suomeni mailla!

Jäykät täällä on miesten mielet, pimeät täällä on sydänten pielet, aattehet vilussa värjöttää, tuntoja peittävi petosten jää – lempeä, armoa tarpehen on paljon Suomeni mailla!

Joutuos jouluni lapsuuden, juhlani rauhan ja rakkauden, tulkosi keskehen tuiskusään, joutuos joukkohon hallan ja jään – lämpöä, lempeä, armoa tuo paljon Suomeni maille!

Katsos tupaa pientä tuolla synkän metsänlaidan puolla. Valkohanki katon peittää, kuutar hopeitansa heittää yli metsän, kinosten. Yö on hiljainen.

Äänetönnä uinuu salo, ikkunoista hohtaa valo. Kuule, alta kurkihirren soipi hyminätä virren, jouluvirren ihanan, hartaan, sointuisan.

Lapsilauma joulupuulla veisaa virttä riemusuulla, juhlii seimen pyhää lasta, joka saapui taivahasta, tuli armolahjoineen heidän vieraakseen.

Äiti joulupuuron keittää, Liisaan silmäyksen heittää: »Siitä ilot saat sä paraat, muille iloa kun varaat, niukkaa naapurissa lie, sinne kystä vie!»

Liisa lähtee ilomiellä – vanhus yksinäinen siellä kenties suruissansa huokaa vailla lämmittävää ruokaa. Liisan häntä muistellen tie on lyhkäinen.

Yli kynnyksen jo astuu. Vanhan himmi silmä kastuu: »Rakas laps’, sa muistit mua! Kristus siunatkohon sua, yksinäisen pirttini jouluenkeli!»

Yön kylmä tuuli ruutuun kolkuttaa, yön tumma silmä katsoo ikkunasta. Vaan tuvassa on tyyntä, valoisaa, ei mikään häiri juhlatunnelmaa, mi nostaa maasta vanhusta ja lasta.

On unhottunut raadanta ja työ, on unhottunut kaikki murhe mainen, niin riemullisna joka sydän lyö, on suuri, ihmeellinen jouluyö, ja on kuin kuuluis kuiske taivahainen.

Kas, Betlehemin kirkas tähtönen luo orren alle ikiloistettansa. Nyt käydään kera öisten paimenten sen vastasyntynehen seimellen, Hän tarjoo taivaisia lahjojansa.

Oi, onnellinen koti, jossa näin se joulun lapsi otetahan vastaan. Hän johtaa läpi öisten pimeäin, Hän pyyhkii kyyneleitä kärsiväin ja suopi siunausta taivahastaan.

On maassa hanget puhtahat ja yllä tähtein valo, ja on kuin hymnit soisivat, kun uinuu yössä salo.

Ja metsämökin ikkuna se sätehiä säihkyy, ja kuva siitä hangella niin valoisana väikkyy.

Ja on kuin hanki lämpiäis, kuin kuollut elon saisi, kuin kyynel siinä kimmeltäis, ja ruusut puhkeaisi.

Kuin suuri onkaan riemastus, kuin kirkas onkaan valo, kun näin sen öinen heijastus saa kukkaan hanget salon?

Vaan metsämökin ikkuna se yhä yössä säihkyy, ja yhä valo hangella niin ihanana väikkyy.

Tuttava takaa vuoden saapuvi vieraaksi, runsahat lahjat tuoden pirttihin astuvi. Ystävistä on armain, kaivattu kautta maan, soihduin ja olkiparmain, valpasna varrotaan, soihduin ja olkiparmain, valpasna varrotaan.

Riemulla kaikki kohtaa toivotun vieraan tään, silmistä onni hohtaa lapsen ja harmaapään. Talvien kylmä kirsi mielistä haihtuu pois, kaikuvi juhlavirsi, ken nyt ei laulaa vois?

Joulu, joulu armas juhla talvinen, terve tultuasi maille surujen. Ilon mieltä tuomaan, huojennusta suomaan.

Joulu, valon juhla kirkas, kotoinen, aina sua hellii kansa korpien. Avosylin vastaan, ottaa armiastaan.

Joulu, rauhan päivä juhla sydänten, tullos, elon surut, tuskat poistaen. Sopusoinnun rantaan voios mielet kantaa.

Joulu, joulu kallis päivä puhtoinen, syömmistamme poista kyynel kukkanen. Hyvän soitto soimaan, oikeus saa voimaan.

Joulu, valon juhla astu pirttihin, anna orren alle rauha kallehin. Poista viha, saasta, armahasta maasta.

On joulu, juhlavirret taaskin soi, ja valo tuikkaa kodin joulupuusta. Ja lapset juurella sen karkeloi, sen riemun vertaa toist’ ei olla voi, soi virsi vieno pienoistenkin suusta.

Ja ilotulet tuikkaa hämäriin nyt ikkunasta köyhimmänkin majan. Me käymme valaistuhun temppeliin, ja kiitos nousee taivaan korkeuksiin nyt syntymästä maailman Vapahtajan.

Vuostuhannet kun kulkeneet on pois, on sama vielä joulu pyhä Herran, kuin enkelkuoron taaskin kuulla vois, ja sanomaa se siunattua tois kuin Betlehemin paimenille kerran.

Oi, tullos joulurauha sydämiin ja rintaan ihmislasten tahto hyvä. Puhalla vihanliekit sammuksiin, vie meidät sopusoinnun temppeliin, suo ristiriitain hetkeks hiljentyä.

Ja sytyttäös toiveet sammuneet, nyt meillekin taas valonviesti kanna. Ja kirkastaos synkät taipaleet, pois pyyhi orpojenkin kyyneleet, siunattu jouluriemu meille anna.

Tuo tumma vuorten valtija mun oli isänäni, ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni. Vaahtoisa virta – veikkonen ja sisko – taivaan tähtönen puut metsän – ystäväni.

Ja kainalossa korpimaan mä kasvoin korkeaksi, ja metsälampi laineissaan loi kuvan kauniimmaksi. Mun tuikki tähti latvassain ja kuuhut paistoi oksallain, kun lepäs tyynnä lahti.

Mä olin korven kaunistus ja uljuus metsämailla, ei haitannunna ahtaus, en ystäviä vailla: mun lauloi peippo latvassain, söi oravainen oksallain, kun oli rauha mailla.

Niin talvipäivän puhteella sai poika juurelleni, hän iski minuun katseensa, löi kirveen kuoreheni: mä kaaduin nuorna mättäällen, mä kaaduin riemuks toisillen, siks kaaduin mielelläni.

Mä herrastaloon vietihin – se mulle outo retki. Siell’ käärittihin silkkihin, sain kultakukkasetkin. Nyt olin metsän morsian, sain kynttilöitä latvahan. Nyt oli juhlahetki.

Ja joulu-illan iloihin mä saatettihin sitten. Oi, kuinka siellä riemuittiin, soi sävel laulajitten! Mä silloin muistin peippoain, ja korpimaista kotiain – ah, luulen että itkin.

Vain hetken kesti tepastus ja leikki juurellani, tuon lapsilauman riemastus vei huolen rinnastani. Mä ulos sitten heitettiin, pois silkit, kukat karsittiin, ja kullat oksiltani.

Pois, pois on kaikki ystävän, oi, nyt on kaikki toisin. Jos juurelleni metsähän mä jälleen päästä voisin! Mä kaaduin nuorna mättäällen, mä kaaduin riemuks toisillen. Ken kyynelhelmen soisi? –

Ei, lapsikullat, riemuitkaa: sain teille hengen antaa. En saanut suurta kunniaa, en valtikkata kantaa. En saanut kasvaa pilvihin, vaan sainhan kaikki kuitenkin mä teille uhriks antaa.

Ei löydy riemun vertaa sen, mi mieleen heijastuupi, kun kaikki uhraa toisillen, vaan itse unhottuupi. Tää riemu onkin taivainen, vaan lapset Luojan ylhäisen ne siihen valmistuupi.

Terve, vehreä joulupuu, sorea salon lapsi! Lapsi sun nähden riemastuu, vanhuskin valkohapsi.

Oksillas, armas, metsolan tuuloset huminoivat, vielä tultuas tupahan, sävelet vienot soivat.

Ihmeellistä ja ihanaa tarua mulle haastat. Kannat suurinta sanomaa kaukaa palmujen maasta.

Aatos leikkivän lapsenkin hartaana sinne siirtyy. Kaikki kultaisin kirjaimin sielun pohjahan piirtyy.

Oksiltas meille heijastuu muistojen kirkkain kulta. Paljon matkalla unhottuu – ei, minkä saamme sulta.

Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein kaunein puu! Oksissasi häilyvissä riiputtelet omenoita, loistat kultatähtösissä, kerrot metsän tarinoita. Latvahasi ihanaan puhkee ruusut tuoksumaan.

Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein armain puu! Lakkas alla laulut soivat, haastat meille sadoin kielin. Mitä oksas huminoivat, kuuntelemme juhlamielin. Joulupuu, juhlapuu, muistos mieleen painauu.

Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein kallein puu! Kirkkaat kynttiläs kun palaa valaisten ja lämmitellen, kyynel nousee silmään salaa – kenpä seisois värjötellen? Tuotpa mieleen taivaan maat, hyväks sydämemme saat.

On joulua ilmassa, tunnemme sen, on tähtien heijastusta, on tuoksua kuusen kotoisen, on rinnassa riemastusta! Oi, ojenna kätesi, ystävä, mulle! Minä kuiskaan iloisen asian sulle: On koulussa meillä nyt joulu.

Syysilta niin tummana tuijottaa kuin ilkkuen ikkunasta. Vaan meillä on kirkasta, valoisaa ja lämmintä, kodikasta. On kuin helkkyisi hopeapurojen juoksu, kuin tuntuisi keväisten kukkien tuoksu, ja liverrys ensi leivon.

Tänä iltana kaiken, mi vaikeaa, niin helposti unohtaa voipi, kun toveripiirissä riemuita saa, käy leikki, ja laulu soipi, kun tähtinä katsehet kimmeltävät ja huulet niin hellästi hymyilevät. Niin, tämä on koulun joulu.

Tänä iltana hengetär herttainen on mukana piirissämme. Me tunnemme suihkeen sen siipyen, hän harras on ystävämme. Se hengetär toverihenki on hyvä, sen otsa on puhdas ja katse on syvä, on uskollinen sen mieli.

Ah, meidätkin kerran kantava on eri suuntiin elämän haaksi. Tämän iltainen ilo, tää viaton meitä seuraa vuottenkin taaksi. Moni matkalla kuihtui, ei puhkea kukkaan, tämän iltainen ilo ei unhotukkaan. – Soi muistojen kultainen kannel.

On joulua ilmassa, tunnemme sen, on tuoksua kuusen ja juhlaa. Kentiesi se tonttukin pienoinen jo, veitikka, lahjoja tuhlaa. Me tunnemme: lähellä on jo se aika, joll’ on lapsiin lumottu, tenhoisa taika – on lähellä siunattu joulu.

Ajaa myöhäinen matkamies, pohjassa liehtoo punainen lies ja vaihtuu vihreään juopaan, hämärä laaksohon laskeutuu, lumiset kentät aukeat, aavat hiiltyvän, himmeän sinensä saavat, pimeät petäjät huokaa ja huopaa ja tummuu punainen virstapuu.

Tiuvut kiiltää ja musta on tie, ruuna se korvansa taakse vie ja katsoo pellolle salaa. Jonossa multakuormat käy, viidasta vilahti valkoinen siipi, hiiren ajohon repo jo hiipi, ojassa ryömii ja ladolle palaa, kun haukku käy, vaan kylää ei näy.

”Hyp, hyp, paranna, ruuna, hoi!” Hakokirves jo pihalta soi, ja piiska käänteessä läiskyy, kavionkengät ne tulta lyö, näkyy jo sekaisin talojen sarjat, höyryvi kuuraiset ometan harjat, pajankin suulla säkenet räiskyy ja tähtihin puhkee musta yö.

”Hyvää iltaa... noo, ruuna siin’;” – Tutuille tanhuille jouduttiin, kai pata jo tulella kiehuu, pihall’ on sumuista sauhua; kuu se paistaa kuin lomasta seulan kullaten jokaisen männynneulan, saunasta päreen valkea liehuu, ja tallista kuuluvi laulua.

Ajaa kujassa matkamies, silmissä lämmin on kotoinen lies, ja hämärän haltia nyökkää, – ”soh, soh, Ruuna, seiso jo.. ptruu!” Kuistilla Mirri jo kyljellä kyrrää, Halli hyppää ja rukit ne hyrrää, reelle lapset luikaten hyökkää ja kaikill’ on puhetta: hupu..pupuu!

Olin unohtanut valkeuden katsellessani syksyn raskaita värejä ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.

Seisoin hiljaisena hämmästyksestä. Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale viileäksi tuoksuksi, ja valkean maiseman rauha solui sieluuni kuin juoma.

Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan kääntänyt piiloon syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden ja avannut suuren valkean aukean, jolle talviauringon kalpealla säteellä kirjoitetaan lauluja, jotka ovat viileitä ja kauniita ja lumitähden muotoisia.

Valmiina on jo silmät, suu, valkea paita, puku muu.

Hatunkin vielä päähän saat, kätehen valkeat hansikkaat.

Jalkahan kiiltävät saappahat, harteille helmiset kauhtanat.

Tottapa sitten sä kestänet Pohjolan paukkuvat pakkaset

uljaana, jäykkänä, jurona. – Keväällä pulppuat purona.

Mökit nukkuu lumiset, nukkuu hankitanteret, tuikkii taivaan tähtivyö – pyhä nyt on jouluyö.

Puhtahia aatteita, kultaisia kuvia Suomen lasten sydämiin, mökkihin ja palatsiin.

Joutuos jouluni lapsuuden, juhlani rauhan ja rakkauden, tulkosi keskehen tuiskusään, joutuos joukkohon hallan ja jään – lämpöä, lempeä, armoa tuo paljon Suomeni maille!

On maassa hanget puhtahat ja yllä tähtein valo, ja on kuin hymnit soisivat, kun uinuu yössä salo.

On joulu, ja vanhukset vartovat kotiin lapsia hämyssä aaton. He sytytti tulet jo kirkkahat, nekin kutsuu luo emon ja taaton. – Ja reki se luistaa ja kulkuset soi, ja metsä se unelmoi. –

Joulu, valon juhla astu pirttihin, anna orren alle rauha kallehin.

Ei löydy riemun vertaa sen, mi mieleen heijastuupi, kun kaikki uhraa toisillen, vaan itse unhottuupi.

Oi, tullos joulurauha sydämiin ja rintaan ihmislasten tahto hyvä.

Olkia on lattialla, tuoksuu ruis ja pellon kesä. Lapset kierii oljen alla, pirtti on kuin lämmin pesä.

Olkikruunu orren alla kääntyy hiljaa, kultaa hohtaa. Uunin lämpö nousee sinne, missä valo varjon kohtaa.

Pakkanen se paukahtaa, lyhty keikkuu reessä, kirkonkellot kumahtaa valkean maan eessä.

Hepo höyryää ja hölkkää, jalas laulaa jäällä, kirkon ikkunoista välkkää valo järven päällä.

Kenen kuppiin osui tänään puuron kätketty manteli? Pienin nostaa sen kuin aarteen – tuvan pieni enkeli.

Kynttilä on ikkunalla, hanki hohtaa, yö on syvä. Valo hiipii tielle salaa: tänne, kulkija, on hyvä.

Pöytä on jo katettu, kuusi nurkkaan kannettu, uunin päällä kissa kehrää, pienin unestansa herää.

Rauha riihelle, tuvalle, lämpö lasten lavitsoille, leipä leveä pöydälle, valo vanhan valvojalle.

Tuli joulu, juhla suuri, pyhä pirtin portahille. Olki kannettiin kotihin, laitettiin lattialle, kynttilä kuusen oksalle, tähti tuvan ikkunahan.

Mummolassa tuoksuu pulla, pirtin uuni lämmön suo. Tänne tahtoo joulu tulla, joka tie vie mummon luo.

Nurkissa jo pakkas paukkuu, tähdet kirkkahina palaa, kylän päässä Halli haukkuu. Tuvan ikkunoista valaa lämpö, jota yö ei vie, ja sen luokse joulun tie.

Lumi lepää, liesi lämpiää, joulu saapuu – rauha jää.

Joulu tuokoon tullessansa leivän pöytään, lämmön liesiin, rauhan teidän katon alle, sovun kaikkien mieliin.

Kuusen oksat omenoita, latvassa on olkitähti. Kynttilät kun syttyy, loistaa koko tupa – arki lähti.

Hiljaa hiipuu kynttilät, uunin hiillos hehkuu vielä, uneen painuu pienet päät, joulu kulkee kylän tiellä.