Eino Leinon kesärunot ja klassiset kesä runot

Istun ikkunassa: päivä vaipuu, hämyyn valkeahan haan haipuu, ilta lämmin läikkää, aatos untuu, tuskin enää tuulenleyhkä tuntuu, tuoksahtaa vain yrttitarha yöstä, viime rusko välkkyy vetten vyöstä, leijaa huonehesen valkoperho, nousee notkomäiltä vieno verho, peittää rannat, pellot, niityt, haat, kutoo yhteen taivahat ja maat.

Istun itsekseni: hetket siirtyy, elon muistot silmän eteen piirtyy, muistan, mullakin on keskikesä, vaan on poissa linnunlaulut, pesä, oisi aika tehdä luomistyötä, vaan ma valkeaa vain siedän yötä, mitään mieli en, en mitään halaa, tahdo en ma enää polttaa, palaa, hiljaa iloita vain itseksein, olla syrjäinen kuin sydämein.

Mä keskeltä tähkien kellertäväin kotipellolta notkon alta niin sinervän, kainon kaunokin näin, ett’ katselin loitommalta.

Niin myös sinisilmäs, impeni mun, mua tenhosi hurmaamalla, en tohtinut luoksesi tulla sun, vaan kiertelin kaartelemalla.

Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen? Kosk' on mustaa murhe ylpeäin. Miksi juovat päivän laskenehen? Koska monta nuorta unta näin. Miksi etäisien vuorten siinto? Koska sinne on silmäin kiinto. Miksi vanamoiden valjut lemut? Koska päättyneet on päivän kemut. Miksi varjot virran veen? Kosk' on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus. En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo, nukkuu tuuliviiri; edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie.

Käy taivas pilveen. Vielä hohtaa maa, mut koleammin tuuli puhaltaa, ja nuori koivu hiuksin nurinkääntynein on harmaa, vihainen. Sireenipensaan tuuli pörröttää. Sen tertut hetken hymyilevät, mutta on hymy himmeää.

Vain pikkulinnut ei säiky hämärää. Kuin suloisemmin ne kaikki visertää. »Mik’ on tää pelko», ummut rukoilee, »ei vielä ilta, mut ilma himmenee?»

Niin hellä kuoro vastaa lohduttain: »Vain sade on se, vain pisaroiden suutelu, ah, taivaan kaste vain.» Ja kohta vaipuu maa herkkään kuunteluun. Ei hengi kukka, ei käänny lehti puun.

Siks kunnes kaikki koivut syvään huoahtaa, kun sateen armo suhisten yli lehtien ja mullan lankeaa, ja kahta ihanammin tuoksuu metsä. Lävitse pisarharson hopeaisen virittää linnut laulun jumalaisen, ja vihreämmin vivahtelee maa. Kas metsätähdet, tänään auenneet, jo oli kuolemaansa vavisseet! Nyt kukkaiskasvoin pienin huoaten ne taivaan juoman juovat suloisen.

Aalloista pilvet kohoo helein hartioin. Ihanat aurinkohaahmot pohjalla nähdä voin.

Vedessä laahaa vielä siipi kuulakkaan. Astuen hellään sineen, kultaan vaaleaan,

ihossa hehkua päivän, hiukset kastuen, liu’un pilvien syliin kosteasulkaisten.

Imit mullasta voimaa vain pienin hiukoin. Sait hellettä paljon ja vettä niukoin.

Karu kasvupaikkas, kiven syrjässä mätäs. Koet sentään täyttää sun tehtävätäs.

Elojuhlaa varten, pian lähestyvää, mehus tuhlaten kaiken luot, kypsytät jyvää.

– – –

Kiviturpeen tähkä, minä vapisen vuokses, kun koillistuuli käy korskana luokses.

Se on polkenut lakoon ikimetsien hongat, sen taipuvat tahtoon ukonpilvien longat.

Miten monta se mursi sun ystävääsi! Alas mahtajan eessä jo taivuta pääsi!

– – –

Mut korvaan silloin tämän kuiskeen kuuli: Lyö, sorra ja surmaa, tee työtäsi, tuuli!

Minut, heikon ja hauraan, olet murtava kyllä. Vaan voittava tahto on tahtosi yllä:

Pyhä luomisen tahto, iankaikkisin, ylväin. Minut löit, minä kuolen – elon siemen kylväin.

Suven suuremman tullen sato kallis kerran on karttuva laariin Elonkorjuun Herran.